Joulukortteja olen vääntänyt tänään, vain 58 kpl. Siis leikannut ensin A2:sta A5:ksi ja sitten taitellut ne vielä kirjoittanut kauniisti kaunokirjoituksella tervehdyksen sisäpuolelle. Pienimmän valjastin raksuttelemaan lumihiutaleita sellaisella lävistäjällä vanhoista kirjoista. Niitä en ole vielä liimaillut, lapsi saa auttaa siinäkin huomenna. Nyt pitäisi vielä vain kirjoittaa osoitteet tarralapuille, kun kätköstä ei löytynytkään enää niitä kuoria, joita varmasti oli jossain. Ilmeisesti olen postittanut ne jonnekin.
Eilen illalla aloin laittaa niitä pipareita vanhoihin leivoslaatikoihin, joita ihan tätä varten säästän vuodesta toiseen ja ihmettelin, kun yksi pieni laatikko oli huomattavan painava. Avasin sen ja sielläpä olikin viime talvisia pipareita täynnään sisus. Ei ne miksikään olleet menneet, ihan hyvältä maistuivat. Ehkä aavistuksen pölyisiltä, mutta kuitenkin.
Taidanpa mennä tästä katsomaan jotain töllöstä. See you later, alligator :)
Harvoin osuu tällaisia päiviä kohdalle, mutta tänään oli sen verran hommia, että hyvin olisivat riittäneet parillekin päivälle.
Aamusta imuroitsin talon, koska ystävä oli tulossa visiitille. Hän on sen verran alkeerinen kissoille, että alkaa muutaman tunnin päästä tulla hengitysvaikeuksia ja ajattelin, että liikojen karvastojen poisto talon sisäpuolelta auttaisi. No, juttelimme ystävän kanssa kolmisen tuntia ja hänen lähdettyään väänsin parit makaroonilaatikot.
Taloutemme nuoret miehet nauttivat toisen laatikon kokonaan (minä ja mies saimme pienet annokset) ja sitten aloitimme piparisavotan. Kolme tuntia siinä meni, mutta minä ja pienin urheina jatkoimme hamaan loppuun saakka. Isoveljet hyytyivät jo ennen puoltaväliä.
Vähän alkoi jo väsyttää saadessani keittön kasattua, mutta veljeni kilautti tonttujen logistiikkaongelman jatkuneen tänäkin vuonna ja ajelimme sitten hakemaan pienimmän joulupaketin, veljeni on hänen kummisetänsä. Veljeni nimittäin lähtee ensi viikolla vaimonsa kera Meksikoon, kuten jo kymmenisen vuoden ajan ovat joulua viettäneet. Me puolestamme toimitimme veljeni syyskuisen 50-vuotislahjan eli viskipullon hänelle.
Samalla tapasimme ihanan kisuvauvan. Hän oli vain viisi viikkoa vanha suloinen pieni abessinialaistyttö. Veljeni vaimolla on nuita ja myös singapura-kissoja. Niistä en niin välitä, mutta abessinialaiset ovat kauniita ja tämä olio oli vielä niin ihanan vauvanpullero. Kaksi nuorinta poikaa leikitti raukan ihan väsyksi, esikoinen ei jaksanut lähteä kisulia katsomaan. Kotimatkallamme esikoinen jo soitteli, että mihin jäimme. Onneksi olimme jo melkein kotona, oma katti kaipasi ruokaa ja olimme sitä poikenneet hakemaan.
Kotosalla joimme vielä iltakahvit, hyvin myöhäiset sillä kello oli jo yli kymmenen. Onneksi huomenna on lauantai. Nyt menen vielä pakkaamaan piparit talteen tai niistä ei ole mitään jäljellä huomisaamuna.
Hyvää Itsenäisyyspäivää niille, jotka tänne eksyvät. Olen itse viettänyt tätä päivää aivan eri tavalla kuin koskaan ennen. Kävin poikien, kahden nuoremman, kanssa elokuvissa katsomassa 'Hotel Transylvania'-nimisen höpsötyksen. Olihan se ihan hupaisa ja sain samalla lunastettua ensi viikon 'Hobitti'-liput.
Palatakseni päivän teemaan kunnioitan kovasti kaikkia niitä, jotka mahdollistivat meille tämän maan omana itsellisenä valtionaan. Isoäitini olivat erilaisista yhteiskuntaluokista ja kuulin äidiltäni vasta muutama vuosi sitten, että äitini sukulaisia oli ollut Saksassa jääkärikoulutuksessa. Joskus nuorempana kuulin jonkin lauseen, josta ymmärsin isänäitini sukulaisen kuolleen vankileirillä, hän oli siis ollut punaisten puolella. Kumpikaan isoäideistäni ei koskaan puhunut sanakkaan kansalaissodasta, enkä muista vanhempienikaan siitä keskustelleen ja nyt, kun jäljellä on enää äitini, pitäisi ehkä aloittaa kyseleminen niistä asioista.
Äitini oli pikkulotta ja äidinäitini puolestaan lotta, enimmäkseen kotirintamalla perheellisenä pysytellyt. Isänisäni oli kuulemma kerran ollut juuri lomalla rintamalta pommituksen tullessa ja pitänyt suojan ovea kiinni, kun se tuppasi paineaalloista aukeamaan. Se lienee ainut isäni minulle isästään kertoma muisto.
Muutama vuosi sitten äitini oli viikon jossain kylpylässä sotaveteraanien kuntoutusrahoilla ensin kovasti ihmeteltyään, miten hänet sinne kutsuttiin. Veteraaneja alkaa olla jo sen verran vähän, että rahat riittävät nykyään myös näihin lottiin ja pikkulottiin, mikä on minusta hyvä asia.
En tiedä olenko isänmaallinen, mutta toivoisin poikieni menevän aikanaan armeijaan. Paitsi jos liitymme Natoon.
Päivän laulu on täysin asiaan liittymätön, mutta minulle merkityksellinen. Voisin kohta mennä saunaan.
Tänään vietin kansallista eksymispäivää koettaen päästä Kuusijärvelle julkislla kulkuneuvoilla. Onneksi olin edelta ovela ja printtasin pysäkkiluettelot ja vaihtokartat jo eilen töissä. Näin varustatutuneena olinkin paikalla jo viisi minuuttia ennen alkua, enkä ollut edes viimeinen. Kahden muun jälkeenitulleen kanssa etsimme sitten kokoustilaa hetken, kunnes tajusimme sen olleen se viereinen rakennus. No, emme silti olleet pahasti myöhässä.
Tyhy-ryhmä (johon kuulun) lisättynä työsuojeluvaltuutetuilla tutustui toisiinsa ja työsuojelupäälliköihin, jotka kertoivat meille kaupungin työsuojelujutuista parin tunnin ajan. Lounaan jälkeen jatkoimme keskenämme ja olikin ihan hauskaa. Alunperin puoli neljään saakka kaavailtu ohjelmamme loppui jo hyvissä ajoin ennen kolmea ja pääsin kotiin erään mukavan ihmisen kyydissä. Minulla on nyt myös noin 300 kpl kulttuuriseteleitä kassissani... mitähän tekisin niillä?
Kauhean kauppareissun jälkeen olin aivan totaalihyytynyt ja vain läähätin koneen ääressä parisen tuntia ja lämmittelin läskejäni, jotka ehtivät tukun kylmähuoneessa ikiroutaan. Väänsin myös pienen itkuvirren teinin vuoksi, mutta ei siitä sen enempää.
Lopuksi hoidin itseni kasaan vääntämällä parikiloisen piparitaikinan, aivan ihanaa. Purin patoumiani myös hakkaamalla neilikat vasaralla puruksi, meillä kun ei ole huhmarta ja hokasin liian myöhään jauhetun neilikan puutteen. Onneksi oli kokonaisia.
Aloin katsoa viime talvena 'Gilmoren tyttöjä' DVDltä, lainasin kaikki kuusi (tms) kautta ystävältä. Aikoinaan sarja tuli töllöstä, mutten silloin saanut sitä katsottua ja nyt ajattelin, että olihan se ihan kiva ja ehkä jaksaisin katsoa sen. Erehdyin. En jaksa. Mutta en pysty lopettamaan sen katsomista kesken kaiken.
Homma on sama kuin huonossa kirjassa. Se on pakko lukea loppuun, että näkee mitä henkilöille käy. Aikoinaan luin 'Tohtori Zhivagon' melkein loppuun, lopetin tohtorin hautajaisiin. Minulta kesken jääneitä kirjoja on todella harvassa, luen kyllä paskemmankin opuksen vaikka hammasta purren.Ilmeisesti odotan, että se muuttuisi jotenkin paremmaksi seuraavalla sivulla/katsomiskerralla?
Aloin pohtia, mikä kirja olisi jäänyt kesken.. Ensimmäiseksi muistan Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-kirjat. Koska en itse ole mitenkään shoppailuun taipuvainen, en yksinkertaisesti jaksanut. Sikäli outoa, että saman kirjailijan 'Twenties girl' oli aika hauska kummitusjuttu.
Asiakirjojen (heh, siis tiedekirjallisuuden) puolelta ei tule mieleen yhtään keskenjäänyttä tapausta. Vaikka minulla onkin edelleen kesken 'Intiaanit- Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia' niin lukaisen siitä aina välillä pätkän, joten en ole vielä luovuttanut sen suhteen. Ai laina-aika... vastahan se on kaksi vuotta ollut minulla :P
Niin.. Gilmoret ovat vasta kolmannen kauden puolivälissä. Kuusi kautta yhteensä... Ehkä vaihdan johonkin muuhun tänään.
Nimittäin tämän vuoden iltavuoroista. Olikin jo aika näidenkin loppua, vaikka pidänkin tästä 2-vuorotyöstä. Tulen hulluksi ennen pitkää, jos joudun pitemmän aikaa käymään töissä kahdeksasta neljään. En vain osaa enkä pysty.
Viimeisiä viedään myös päiväkotirintamalla. Nuorimmainen on eskarissa ja ensi viikon tiistaina on meidän perheen viimeiset joulujuhlat siinä puljussa. Noin kolmetoista vuotta muodossa tai toisessa on kulunut päiväkotielämässä. Voisin sanoa, että aikansa kutakin. Useimpia päiväkotitätejä muistan lämmöllä, mutta joitakin en todellakaan.
Ikävä myöntää, muta viimeisiä viedään myös työkaverin tuomista suklaista. Eivätkä ne ole edes hyviä :P Ne olivat siis niitä vaarallisia konvehteja, joista toinen makeisfirma varoitteli tänään. Itsehillintäni ei vain enää jaksanut. Onhan karpimpi päivä uusi mahdollisuus vielä huomennakin. Huokaus.
Kalenteri kääntyi sitten tämän vuoden viimeiselle osiolle. Jengi kajahti ja nyt on viritetty joulua koko päivä eri blogeissa ja keskustelupalstalla puhumattakaan feissarista. Minä ahdistun.
Ihan oikeasti pidän joulusta, mutta se on vain yksi päivä vuodesta. Jos ollaan tarkkoja siis. Hieman vähemmällä tarkkuudella noin kolme. En ymmärrä tätä hirveää vouhotusta sen yhden päivän ympärillä. Ihan kuin elämä muuttuisi miksikään sen yhden päivän perustella.
Lapsuuden jouluista en muista kuin sen yhden, kun Joulupukki tuli Postitalolle hirveässä lumituiskussa helikopterilla. Sen sijaan muistan monta myöhempää joulua, joina isäni aloitti ryyppäämisen lopettaakseen sen joskus helmikuun puolivälissä, jos hyvin kävi. Älkää erehtykö, rakastin isääni, mutta hän oli liian kiltti ihminen siihen elämään, jonka sai.
Toki minäkin valmistelen joulua, lähinnä lasten vuoksi. Minulle ja miehelle se on vain vapaapäivä ja olisi joskus mukava lähteä jonnekin, missä ei tarvitsisi tehdä mitään sen eteen. Ensi viikolla kuitenkin laitan piparit poikien kanssa ja aloitan joulukortit. Ruoat ostamme melko valmiina, emme aio asua jouluna keittiössä.
Eniten minua tällä hetkellä ahdistaa joulussa se, että äitini ja appiukkoni tulevat taas aattoa viettämään meille. Lapsimäärämme lisääntyy kahdella kolmevuotiaalla. Haluaisin joskus olla ihan ihan ihan rauhassa jouluna, vaikka nukkua koko päivän ja seuraavankin, jos se olisi se juttu juuri silloin. Tai katsoa kaikki Tarut putkeen yhden päivän aikana.
Sitä piti vain sanoa vielä, että kyllähän mulla elämä itse asiassa mullistui aika hyvinkin 20 vuotta sitten jouluaattona, kun vastasin miehen kosintaan myöntävästi. Olisin vastannut siihen myöntävästi varmaankin milloin tahansa, oli joulu tai juhannus. Mainittakoon tämä poikkeuksena normijouluista (vaikka silloinkin olin aivan kypsä, koska olimme viettäneet aattoa vanhempieni luona).
Noin kerran vuodessa koetan sivistää lapsiraukkojani. Tosin nyt esikoinen ja keskimmäinen jo kieltäytyivät kunniasta, mutta onneksi pienintä vielä kiinnostaa. Menen hänen kanssaan balettiin katsomaan 'Lumikuningatarta'. Ainakin pätkän nimi osuu kuin nyrkki silmään tänään.
Kansallisbaletti aikoo käsittääkseni vuorotella 'Lumikuningattaren' ja 'Hiirikuninkaan ja Pähkinänsärkijän' välillä ja nyt on 'Lumikuningattaren' kantaesitysvuosi.
Olen sillä tavalla outo, että pidän baletista. Se on minusta kaunista, usein saan kyynelet silmiini sitä katsoessani. En voi olla ajattelematta, miten paljon tanssijat ovat uhranneet aikaa ja vaivaa jonkin minusta vaivattomalta näyttävän liikkeen eteen. Itse en koskaan pystyisi sellaiseen, enkä edes välttämättä haluaisi.
Minä jo leikin lumikuningatarta ja tein lumityöt. Se oli oikeasti minusta hauskaa. Pidän hommista, joissa näkee heti kättensä työn, kuten silittämisestä ja ikkunanpesusta. Ja oikeasti rakastan lunta.
