Ahistus

Eilen, juuri ollessani lähdössä töistä, soitti pääluottamusmies ja kyseli, josko voisin mennä yhteen parin henkilön YT-tilaisuuteen ja tietysti sanoin joo. Ikinä en ole moisessa ollut (siis noin pienessä) ja olin lievässä paniikissa. Illalla kielsin itseäni ajattelemasta koko juttua ja yllättäen sainkin nukuttua jopa ihan hyvin sen ansiosta.

Puoliltapäivin vaelsin sitten kohti Roihikkaa ja ilokseni näinkin toisen ammattiyhdistyksen pääluottiksen odottelemassa siellä. Hän on oikein mukava ihminen ja niinpä olin ns. kuunteluoppilaana ja kaikki meni hyvin. Hyvä paniikki olisi mennyt aika lailla hukkaan, jos olisin sellaista kehitellyt yhtään enempää. Yritin kyllä aamusella, mutta sitten päätin etteivät ne muut ainakaan purematta niele.

Lisäksi tilaisuudessa oli yksi ihminen, jota olen nähnyt johtoryhmän ja henkilöstötoimikunnan kokouksissa, joten sekin oli ihan hyvä juttu, vaikka hän onkin työnantajaleirissä.

Olen todennut, että joskus on ihan hyvä mennä kohti pelkojaan ja huomata, ettei niihin kuole (aina) eivätkä ne aina ole ihan niin järkyttävän kamalia kuin olen etukäteen ajatellut.

Pari kuvaa matkan varrelta.

Mielestäni nämä kuvat kuuluvat yhteen

mutta eivät ne nyt halua enää mennä rinnakkain

Lisäksi jouduin eilen illalla yllättäen työillalliselle, kun erään tiimin palkintoillalliselle ilmoittautunut henkilö olikin estynyt osallistumasta. Ihan mukavaa oli, mutta aikaa meni yli kolme tuntia ruuhkan vuoksi. Omalla rahalla en välttämättä olisi vieläkään mennyt Farangiin, vaikka se onkin kuulemma yksi Helsingin parhaista ruokapaikoista Michelintähtineen.

Loppuun vielä yksi suosikkibiisini Ismolta.

Loppuviikon lätinöitä

Ajattelin tervehtää ennen kuin taas pitää mennä.

Torstaina kävimme miehen ja pienimmän voimin katsomassa The Death of Stalin-elokuvan. Täytyy sanoa, että se oli aika ravisuttava ja lopussa hetken mietin itkisinkö vai nauraisinko. Mietin koko iltapäivän ja illan sitä, miten hyvä oikeasti oli, että saksalaiset olivat aseveljiä Toisen Maailmansodan aikaan, vaikka sittemmin menikin sukset ristiin.

Eilen olin pienimmän kanssa asioilla eli kävimme Itiksessä ensin lääkärissä hakemassa siitepölylääkkeet hänelle ja sitten optikolla molemmat.

Koulussa olisi ollut ulkoilupäivä (Unicef-kävely), en päästänyt lasta kouluun ja lääkäri kehui päätöstä. Saimme melkoisen määrän lääkkeitä, toivottavasti ne nyt auttavat. Nuhasuihke on sama, jota itse käytän koko työkauden. Puhuin lääkärirouvan kanssa mysö esmes lasten työpaikan saamisesta armeijan jälkeen sekä opinnoista ja myös sivusimme Jan Vapaavuorta ja hänen mahdollista urakehitystään. Oli aika erilainen lääkärikäynti.

Optikko oli pienimmän kummitäti, joten vaihdoimme kuulumisia samalla. Pienimmän näkö on erinomainen, ilmeisesti näköhäiriöt johtuvat vain aivojen hitaasta kalibroitumisesta näytön tuijottmisen jälkeen. Minä sain uudet lasit, vanhat ovatkin jo jotain 20 vuotta vanhat. Vieläkään en periaatteessa tarvitsisi muuten, mutta näyttö on tarkempi lasien kanssa kuin ilman.

Optikon jälkeen katsastimme shortsitarjonnan huonolla menestyksellä ja samalla ostin sitten Akateemisesta lahjakortin ihmiselle, jonka 60-vuotispäiville olen lähdössä kohtapuoliin työparin kanssa edustamaan. Tein kortinkin.

Illalla keskimmäisen oli tarkoitus tulla kotiin Lontoosta siten, että lento olisi puolenyön maissa täällä. Lapsi soittaa kuuden jälkeen, että olivat olleet check-in'iä tekemässä ja huomanneet, että matkatoimisto olikin ottanut lennot seuraavalle päivälle.. No, opettajat hoitivat homman kotiin ja saivat kaikki kotiin. Keskimmäinen tuli tuntia myöhemmällä lennolla. Kuulemma koneet oli ylibuukattuja, mutta hyvin olivat silti pääseet. Lapset vissiin on etusijalla kuitenkin.

Nyt menen maalaamaan silmät päähän. Kiinnostaisi huomattavasti enemmän mennä pihalle aurinkoon lukemaan, kuin lähteä puolitutun juhliin. No ei auta.

Esikoinen tulee huomenna lomille ja lähtee tiistaina. Vähiin käy ennen kuin loppuu.

Syvät vedet

Nykyään olen aika hyvä ystävä erään työpaikan yleismiehen kanssa ja juttelimme tänään vanhemmistamme ja sen sellaisesta. Hänenkin äitinsä kuoli äskettäin, mutta hänen ja adoptioäidin (siis vainajan) välit eivät olleet ihan parhaat, niin juttelimme sitten siitä.

Kerroin hänelle, kuinka yhä edelleen halveksin erästä äitini ystävää, joka melkein 30 vuotta sitten omalla toiminnallaan tuhosi isäni mahdollisuuden laitaa ns. 'korkin kiinni'. Kerroin, etten tiedä, miten voin katsoa tätä ihmistä äidin hautajaisissa tai puhua hänelle.

Olen sanonut joskus aiemminkin, etten helposti vihastu toiselle ihmiselle niin pahasti, että tekisi mieli kiduttaa hänet hengiltä virkkuukoukulla tai paperiviilloin, mutta jos joutuu minun 'mustalle listalleni' niin silloin sillä pysyy. Tähän mennessä listalle on päässy oikeastaan vain muutama henkilö, joista yksi on siis tämä äitini ystävä.

Oikeastaan en tiedä edes, miksi tämänkin kirjoitin. Ehkä halusin vain kertoa, että minullakin on rajani ja olen inhimillinen, mutta oikeastaan pelkään hiukan sitä tilannetta, kun tapaan tämän ihmisen. Edellisestä tapaamisesta on ainakin kymmenen vuotta, en ole varma.


Toiseen asiaan vielä; selasin tämän päivän Hesaria töissä ottaakseni mallia kuolinilmoituksista. Näin kouluajoilta tutun nimen ja katselin ilmoitusta hiukan tarkemmin. Esikoisen toisen kummitädin eno on kuollut. Viikatemiehellä pitää kiirettä.