Olen tänään imuroinut koko talon ja kissan sekä pessyt lattiat ja vessat. Kissa ihme kyllä nautti, kun imuroin sen villahousuja. Pesin yhden koneellisen pyykkiäkin ja käsitiskit, keskimmäisellä oli tiskikonevuoro. Iltapäivällä kävimme tukussa, Liiterissä ja Smarketissa, aikaa meni pari tuntia ja hermot kärysivät (erityisesti Lidlin kassajonossa). Miten voi ihmiset olla hitaita!!
Kotiin tultuamme laitoin ruoan uuniin. Kokeilin ensimmäistä kertaa tehdä Olivian kanaa ja se onnistui ihan kivasti, en vain viitsinyt leivittää kananpaloja vaan laitoin ne sellaisinaan vuokaan ja smetanakermat päälle. Hyvää oli.
 |
| Kuva löytyi FBstä |
No.. oli mulla jotain ihan asiaakin oikeastaan. Tai oikeastaan haluan vain kirjoittaa sen ylös, koska vituttaa kuin pientä oravaa jonka käpy on jäässä.
Pari viikkoa sitten menin aamulla puoli yhdeksän maissa, kuten yleensä aamuvuoroaamuina, laittamaan itselleni mukin kahvia työpaikan keittiöön. Siellä oli kaksi ihmistä toimistosta ja huomasin, kun avasin oven, että he olivat varmaan juuri puhuneet minusta. Sellainen 'hupsista'-katse ja pieni naurahdus, tiedätte varmaan. En oikeastaan ajatellut siitä sen enempää, mutta olen pyrkinyt välttämään osumista keittiöön heidän ollessa siellä, koska tuli hiukan ikävä olo (plus että minua on kiusattu sekä koulussa että yhdessä aiemmassa työpaikassa). Jos paikalla on muita tai henkilö on yksin, asia on ihan eri.
Tiistaina menin taas aamulla keittiöön ja kuinka ollakaan he olivat siellä. Kaikki meni ihan hyvin siihen asti, kunnes olin lähdössä. Siinä laittaessani ovea perässäni kiinni, huomasin kuinka he taas katsoivat toisiinsa ja naurahtivat. EN tiedä mikä siinä on, että se satuttaa niin. Olen ajatellut, että jos vielä osun heidän kanssaan yhtäaikaa keittiöön, niin kysyn mikä minussa heitä niin huvittaa. Nyt tietysti kun luen tätä, tulee vainoharhainen olo, mutta kun se on vain se tunne mikä tulee.
No se siitä. Ajattelin ehkä yrittää olla enemmän pois koneelta tänä viikonloppuna. Nyt menen laittamaan vielä pataleivän taikinan porisemaan yöksi.
