Tiistai

Aamu alkoi nuottien muovittamisella. Voin kertoa, että kirosin kuin tukkijätkä sillä nuotit eivät halunneet mukautua muovikuoriinsa. Kolme ensimmäistä meni niinsanotusti savolaisen supermiehen mukaan, mutta onneksi seuraavat kolme sentään käyttäytyivät. Ehkä ne pelästyivät.

Lisäsin tämän ihan Paimenelle. Kuvassa siis Vituiksmän.

Ollessani hyllyttämässä vanhempi asiakas kysyi: "Onko teillä täällä mitään muuta kuin kirjoja?" Vastasin, että eipä oikeastaan, muutamia äänikirjoja on ja kielikurssien cd:itä mutta muuten eipä juuri. Sitten sama asiakas tiedusteli elokuvia ja vastasin, että niitäkään meillä ole (meillä on tasan kaksi, toinen lotista ja toinen suojeluskuntajärjestöstä) ja asiakas poistui. Tajusin olevani ihan tyytyväinen tähän asiantilaan. Muistan kuinka riepoi aina tarkistaa joka ikinen levy ja liite ja muu sälä ja kaiken lisäksi vielä suojata ne kaikki.

Kotimatkalla kävin hakemassa uuden iltalukukirjan pienimmälle ja minulle. Valitsin 'Soturikissat 1':n, koska se on aina hieman kiinnostanut minua ja pienin on vielä siinä iässä, että voin lukea melkein mitä vain. Ainakin alku vaikutti ihan hyvältä.

Kotona mies alkoi jossain vaiheessa ihmetellä, kun varaston valot vilkkuivat ja ups piti kummaa ääntä. Pienen salapoliisituokion jälkeen hän totesi, että sähkökaapissa oli syttymässä tulipalo sillä alkuperäisten rakennusaikaisten 'ammattimiesten' jäljiltä pari ruuvia oli melkein irti ja niiden väliin oli muodostumassa valokaari. Onneksi mies on kätevä ja sai sen estettyä. Olisi ollut ihan mukava ylläri uusia koko sähkökaappi yms pikkuvaivat, mitä siitä olisi seurannut.

Luulen loukanneeni erästä ulkosuomalaista henkilöä keskustelupalstalla. Hän ja miehensä asuvat Espanjassa ja etsivät parhaillaan miehen kadonnutta isää, tämä on siis lähtenyt lätkimään ennen pojan syntymää(?) Suomesta, jonne oli paennut äitinsä kanssa Francon hirmuvaltaa nuorena. Tämä naisihminen oli kovasti innoissaan siitä, että ovat vihdoin saaneet miehen isästä virallista tietoa, vaikka muutaman vuoden vanhaa ja kysyin sitten, että olettavatko he tämän etsityn henkilön ilahtuvan heidän soittaessaan ovikelloa? En kysynyt sitä ilkeyttäni vaan ihan uteliaisuudesta, sillä veljeni isä ei halunnut koskaan tavata poikaansa ja joskus mietin sitäkin, syitä ja sensellaisia. Jos olisin tuossa tilanteessa, niin luulen, että odotukseni olisivat aika alamaissa. Kun nimittäin ajattelee, että tällä ihmisellä on ollut kuitenkin rutkasti aikaa ottaa itse yhteyttä poikaansa eikä ole sitä tehnyt.. No, ehkä olen vain tylsä ihminen.

Taidan hetken vielä kirjoittaa opiskelupaperia (niin! Se iski yllättäen. Into nimittäin!) ja sitten kellistyn petiin.