Nyt on jo kolmas päivä äidin kuolemasta tai siitä, kun kuulin uutisen. Usein sanotaan kai, että kolmas päivä on pahin esimerkiksi jonkun suuren onnettomuusuutisen jälkeen ja kai se on niin. Ainakin itse olen itkenyt tänään enemmän kuin aiempina päivinä.
Eilen menin töihin oikeastaan ihan siksi, että menin veljeni kanssa kahdeksi Hakaniemen Elannon hautaustoimistoon. Samalla saatoin töissä ajatella jotain muutakin ja esittää tekeväni töitä. Hautaustoimistossa olimme noin tunnin ja sitten veljeni kuskasi meidät Porvooseen äidin asunnolle. Huoltomies päästi meidät sisälle, koska kummallakaan ei ollut äidin uusia avaimia ja olin sanonut poliisille, että meillä on avaimet (vanhat kuten tajusimme miehen kanssa maanantaina oven ulkopuolella), joten he olivat jättäneet ne asuntoon.
Oli todella kummallista olla äidin asunnossa tietäen, ettei hän enää koskaan sinne tule. Siivosimme jääkaapista pilaantuvat ja samoin tyhjensimme pakastinta. Näillä näkymin veljeni vaimoineen muuttaa sinne putkiremontin ajaksi eli toukokuusta eteenpäin.
Tänään olin kotona ja soittelin erilaisiin paikkoihin, mm. virkatodistuksia. Ihme kyllä niitä ei olekaan tulossa kovin monta, toisin kuin arvelin etukäteen. Jostain syystä syvimmälle osui tällä kertaa Porvoon kirjaston henkilö, joka sanoi 'poistavansa tiedot järjestelmästä'. Ajattelin, että sitä me ihmiset nykyään olemme, pieniä ykkös- ja nollarivistöjä tietokoneen muistissa, jotka voi yhdellä napinpainalluksella poistaa olemasta. Enkä ole yhtään katkera henkilölle tai muutakaan, mutta jotenkin se vain meni ns. ihon alle.
Illempana aloin soitella äidin ystäville, en kyllä kovin monta jaksanut. Ajattelin ehkä koittaa huomenna, jos pystyn töistä hoitamaan osan. Ongelmana on vähän sekin, etten oikein tiedä äidin osoitehakemistosta, kuka on vielä hengissä. Lisäksi osa ihmisistä ei vastaa, kun ei tiedä numeroa.
Huomenna on työpäivä ja pitkä sellainen, joten ajattelin mennä sänkyyn. Jos jo ensi yönä nukuttaisi?
