Olen kissaihminen (ylläri?). En ole koskaan ollut erityisemmin koirien kanssa tekemisissä ja hieman pelkään niitä. Pelkoon on syynä erään mökkinaapurin puudeli, joka näykki pari kertaa minua kädestä kun olin alle 10-vuotias. Muistan kyllä halunneeni alle kouluikäisenä aina silittää kaikkia kadullakulkevia koiria, kuten lapset yleensä, mutta meillä oli aina kissa. Mökillä ja kotona.
Mökillä otimme kesäkissan läheisestä maatalosta, josta haimme kananmunia ja maitoa. Ennen kuin sanotte mitään kesäkissoista, kerron että veimme kissat takaisin maataloon kesän lopussa kun lähdimme takaisin kaupunkiin. Opin luopumaan jo pienenä.
Ollessani lukiossa sain kissan, pitkän kaipauksien jälkeen. Se raukka jäi alkukeväästä auton tönäisemäksi ja oli varmaankin kuollut välittömästi. Itkin kaksi päivää, myös koulussa. Rakastin sitä eläintä.
Saatuamme talon valmiiksi, siis asumiskuntoon, otimme kissan. Tällä kertaa haimme sen Hesystä mieheni kanssa. Jokin aika sen jälkeen kissa sai vahtia ulkonanukkuvan vauvan vaunuja ja vauvan itkiessä se tuli kertomaan minulle, että poikanen huutelee. Hyvä emo.
Sysi Nokisuu Kattiainen on nyt yli 16-vuotias vanha rouva. Vähän kankea ja huononäköinen, mutta varsin kovaääninen. Se nimittäin kuuroutuu ja tietysti pitää sitten jutella meille sellaisella volyymilla, että itsekin kuulee mitä on sanomassa.
Eläinlääkäri olisitä mieltä, että kattirouva kyllä jaksaa vielä muutaman vuoden elävän ravinnon ja lämpimän kodin turvin. En pysty ajattelemaan elämää ilman sitä. Olen jo parin vuoden ajan yrittänyt valmistaa itseäni siihen, ettei se elä enää kovin kauan.
Loppuun kuitenkin koiravideo vaihteeksi. Internethän on nimittäin kissavideoiden ja -kuvien jakamista varten kehitetty verkko :P
