Nimipäivät tänään saivat pienen huvituksen aikaiseksi aamulla, kun repäisin eilisen lapun pois tämän päivän päältä.
Olen nyt muutaman päivän miettinyt, miten minun olisi pitänyt vastata asiakkaalle, joka naureskeli kuinka nykynuoret päättävät aamukahvia juodessaan, mitä sukupuolta ovat. (Arvaatte varmaan myös, oliko tämä henkilö keski-ikäinen miesoletettu vai jotain muuta.) Hämmennyin niin, että hymyilin vain vaivautuneesti sanomatta mitään.
Tämä ihan oikeasti vaivaa. Tunnen läheisesti sekä muunsukupuolisia että transihmisiä puhumattakaan muista LGTB+-ihmisistä enkä ymmärrä, miten keneltäkään on pois se, mitä nämä ihmiset ovat saati mitä he tekevät rakastettunsa kanssa.
Onneksi voin myös vilpittömästi kehua miestäni, joka ollakseen yllämainittua lajia, on aina suhtautunut LGTB+-ihmisiin kuten kaikkiin muihinkin.
Kaiken lisäksi odotin pääseväni kotiin katsomaan telkkaria kissan kanssa, mutta meillä olikin vähän yli tunnin kestänyt sähkökatko. Jei.
Sirius ei uskaltanut tulla sisälle pimeään taloon ennen kuin sähköt palasivat
Tässä vielä Taylor Swiftin hittibiisi, tykkään tanssikohtauksista vaikka muuten Taylorin musa ei juuri kosketa. Eräs ystävä on Swiftie, joten sitä kautta tämäkin tullut tutuksi.
Istun palelemassa yksinäni täällä kirjaston tiskillä. Talossa on toki muitakin ihmisiä, mutta juuri nyt ei ole asiakkaita. Ja palelen siksi, että meidän ilmastointi puhaltaa täysillä, osin toki menee pään yli, mutta osa iskeytyy selkään ja jalkoihin. Onneksi en vienyt paksua villahuiviani kotiin keväällä, arvelin saattavani tarvita sitä jo tässä vaiheessa. On mulla myös silkkinen huivi kaulassa villahuivin alla, on melkein lämmin.
Ajattelin jurputtaa ihan yhdentekevistä asioista tässä nyt.
Esimerkiksi siitä, että erään ystäväpariskunnan (lauantain vieraita) miesoletettu osapuoli on ystäväpiirissämme ainoa, joka polttaa. Alkukesästä he eivät päässeet meille nuorimmaisen yo-juhliin, koska tämä miekkonen oli saanut keuhkokuumeen ja keuhkotulehduksen. Toki sai myös pari kuukautta sairaslomaa, jahka tokeni ulos sairaalasta. arvatkaapa, onko hän lopettanut röökaamisen? Niin, ei ole. Vaimonsa oli hyvin huolissaan, palaako tuo edes lasaretista ja nyt äijä vetää taas spaddua kuin viimeistä päivää.
Toinen asia, joka jurppii vieläkin, on tiistainen elokuvaretkemme. Olimme miehen kanssa katsomassa 'Mies ja alaston ase'-leffaa sellaisessa salissa, jossa on ne loikoilupenkit eli niitähän ei kovin monta sinne saliin edes mahdu. Miehen edessäolevalla rivillä joku ukkeli katseli luuriaan vielä salin pimetessä mainosten ajaksi ja mies sitten hetken kuluttua kävi sanomassa, että voisiko tyyppi laittaa luurinsa pois. Sanoin hänelle ajaessamme kotiin päin, että onneksi hän kävi sanomassa. Mieheni (joka ei yleensä käy näistä sanomassa, vaan murisee mulle jälkikäteen) sanoi ettei hän uskaltanut odottaa sitä, että meikäläinen ojentaa kanssakatsojaa.
Kaihoisasti muistelimme kännykkäaikojen alkuhämäriä, kun eräänkin kerran joku heitti luurihäirikön puhelimen kohti valkokangasta. Voin kertoa, että kaikki taputtivat. Silloin ammoisina aikoina oli myös tapana jonkun vastatessa puhelimeen jo hiljentyneessä salissa huutaa 'sano terveisiä'. Olisi aika mukavaa palata tällaiseen kansalaistottelemattomuuteen.
Vielä hieman rutinaa zumbasta. Eilen siis palasin tai entinen ohjaani palasi vetämään zumbaa vauvalomansa jälkeen. Ohjaaja on todella mukava nuori nainen, ongelmana on vain se, että hän ei juurikaan puhu suomea vaikka on asunut täällä jo kymmenkunta vuotta. Silloin pari vuotta sitten löytäessäni tämän ryhmän olin ainoa suomea äidinkielenäni puhuva, muut puhuivat venäjää ja pari ihmistä hindiä ja tagalokia. Voin sanoa, että oli hiukan erikoinen olo. Nyt eilen ryhmässä oli sentään toinen äidinkieleltään suomenkielinen nainen, mutta taas ohjaaja ja pari muuta pulputtivat venäjää keskenään. Kerroin vetäjälle, että en ehkä pääse ihan joka viikko. Osasyynä on myös se, että keksiviikkoiltaisin Töölön urheiluhallilla on myös tosi hyvä Baila-tunti eli aika samanlainen kuin zumba ja sen vetäjä on tosi tiukka mimmi. Molemmissa on ollut hauskaa ja molemmissa viimeisenä tanssibiisinä tämä.
Minulla on luultavasti jonkinasteinen ääniyliherkkyys. Ärsyynnyn helposti jos joku lätkyttää esim purkkaa suu auki tai pitää jotain muuta outoa ääntä, samoin jos on pakko julkisessa kulkuneuvossa katsoa videoita äänet päällä (rattoisaa metromatkaa.. minulle). Jatkuva tinnitus on myös kokoaikainen kaverini.
Meillä on asiakkaana eräs herrahenkilö, joka korisee jatkuvasti. Hän siis hengittää ilmeisen raskaasti sekä liikkuessaan että paikallaan istuessaan, ihan salin toiselta puolelta asti kuuluu jatkuva korina. Ja se riipii!! En KESTÄ!!
Tähän voitte lisätä Mörön tälle illalle, niin paketti oli täydellinen. Paitsi Mörön kynnysten paukuttelua ja korinaa myös ilmastointi humisee jatkuvasti.
..uhhuh.. Loppupelejä odotellessa voi vaikka katsoa traileria. Meinas tulla tippa linssiin. (Haluaisin halia Steven litteäksi, kun hän tajusi Buckyn menneen.)
Spoilerivaroitus! Piti alunperinkin laittaa tämä video, mutta en ehtinyt sitä töissä etsiä.
Jotenkin alkoi päässä nykiä tässä iltapäivällä, kun katselin fasen päivityksiä (ja myös keskustelupalstaa).
Useammallakin kaverilla oli tosi ihanan näköisiä laskiaispullia kuvattuna faseen. Oikein kiva. Se, mikä alkoi nyppiä ja vaati tämän postauksen, on se juttu, että mitä varten yhtä lukuunottamatta tekstinä oli jotain tyyliin "Lankesin".
Sama keskustelupalstalla, kun kysytään oeltko syönyt vai etkö ja kuinka monta aiot vielä vetää. Järjestään vastataan, että söin kolme mutta en yhtään enempää kun nytkin on jo huono omatunto ja läskit ja ja.
Niinkun oikeesti.
Jos haluat laskiaispullan, niin koita nyt edes nauttia siitä. Älä koe syyllisyyttä, että taas tuli miljoona kaloria voivoi. Nauti.
Nauti joka haukulla ja keskity siihen pullaan, mille se tuntuu ja maistuu. Keskity niin, ettei tartte syödä kuin se yksi pulla ennen ensi kevättä. Ja jos syöt kolme, niin sitten syöt, nauti niistäkin.
Voi herran pieksut. (Tähän tulisi kirosana nyt.) En kestä.
Tämän kirjoituksen voi sitten lukea aina joka helvetin pakkopullapäivä.
Niija PS en tiedä, syönkö ollenkaan laskiaispullaa. Mahdollisesti tai sitten en, joka tapauksessa syön varmasti jotain muuta ihanaa ja aion nauttia joka ikisestä perkeleen suupalasta! NIH!
joka ärsyttää juuri nyt eniten, on se, että tämä ruutu on vinossa. Onneksi se on toistaiseksi helppo korjata *noin* ja nyt ei enää ärsytä. Paitsi se, että olen pitkästä aikaa kitutuntia viettämässä huoneessa, jossa saan pahimmat oireet ja täältä on hävinnyt rullahiiri. Olen laittanut siitä kyselyn it-tuelle, mutta en ole saanut vastausta. Tahdon rullahiireni takaisin!
Asia, josta olen oikeasti iloinnut tänään, on ollut uutinen Englannin Prinssi Harryn kihlautumisesta. Niin, joku varmaan pitää minua tosi pinnallisena, mutta kun muistan hänet pikkuisena poikana veljnsä kanssa äitinsä hautajaisissa kulkemassa surun murtamana arkun perässä, en voi muuta kuin ajatella, miten hienoa on, että hän on löytänyt rakkaan ihmisen rinnalleen ja että isoäiti ei laittanut pahemmin kapuloita rattaisiin.
Tuon äskeisenkin uutisen kommentteja kävin aiemmin lukemassa Ylen fb-sivuilla. En ihan ymmärrä, miksi kaikkeen pitää valittaa miten huonosti itsellä menee. Välillä toivoisi, että ihmiset ottaisivat päänsä pois perseestään ja katsoisivat vähän ympärilleen.
Luin ip-lehdestä, että santahaminalaiset ovat sotaharjoituksessa ja kuulemma kevätpuolella esikoinen pääsee niissä merkeissä myös läntiseen naapurimaahan reippailemaan. En juuri ehtinyt nähdä esikoista viikonloppuna, hän tuli torstaina ja lähti perjantaina kaverille, josta kotiutui eilen. Ehdimme syödä yhdessä ja sitten hän palautui armeijan kurkkusalaattiin.
Rakkaudentunnustus vessapaperissa, voiko olla rasittavampaa asiaa? Muistaakseni Serlalla oli jokin ihme keräys jokin aika sitten, jolloin ihmisiä kehoitettiin lähettämään erilaisia rakkaudentunnustuksia ja ne on sittemmin painettu vessapaperiin. Mökillä jo kammoilin näitä ja nyt meille osui kotiin paketti. Ihan järkyttävää. Useimmissa on kielioppivirhe tai sitten ne ovat muuten vain niin kaameita, etten kestä. Lisäksi koko ajatus rakkaudentunnustuksesta vessapaperissa on täysin kuolleena syntynyt idea. Oikeasti.
Olen potenut flunssaa koko tämän viikon ja olo melkeinpä huononee vain. En pysty tekemään mitään järkevää; yritin ommella hametta sillä lopputuloksella, että vedin vetoketjun nurjalle puolelle erittäin siististi. Sitten kun sain sen purettua ja ommeltua uudelleen ja pääsin hiukan eteenpäinkin, näkökenttään ilmestyi aura. Päätin lopettaa ompelut tältä päivältä.
Luin kummallisen kirjan sunnuntaina. Kirjastolehdessä oli erään kirjailijan haastattelu ja hän kehui kanadanranskalaista Tulitikkutyttö-kirjaa, joten lukaisin sen. No, olihan se mielenkiintoinen mutta samalla hyvin moderni ja ranskalainen. Mielestäni se muistutti oikeastaan Sarrauten Kultaisia hedelmiä, mistä pidin aikoinaan kyllä kovasti. Mitä siis yritän sanoa on se, että kirja oli hyvä ja jäi mieleen, mutta samalla se oli harvinaisen häiriintynyt. Tässä rään täyttäessä päätä en ole oikein jaksanut lukea mitään kovin ihmeellistä, joten olen lukenut monta erinäisiä ficcejä Kapteeni Amerikasta. En edelleenkään löydä yhtä, jota kaipaan, joten pitää varmaan kirjoittaa se itse. Myös Salien kymmenes luku on työn alla, ollut jo jonkin aikaa kyllä.
Katsoin muutaman leffan tässä lomanalun kunniaksi. Snowpiercer-niminen dystopiakuvaus oli juuri niin hölmö kuin voi kuvitella. Chris Evansia oli silti mukava katsella kuten myös Avengersissa. Lisäksi katsoin Hell or high water-elokuvan, joka oli yllättävän hyvä. Chris Pine ja Jeff Bridges tekivät hyvät roolit.
Otin Spotifyn käyttöön vihdoin. Minulla on ollut siellä tili vuosia, mutta en ole käyttänyt sitä oikeastaan ollenkaan. En ole varma jatkanko. Maksoin kolmen kuukauden premium-tilin, mutta kolme kuukauden päästä hinta nousee eurosta kymppiin enkä tiedä tarvitsenko premiumia. Pärjään hyvin myös entisellä musiikkisysteemilläni.
Jep, flunssaa pukkaa. Taas. Tiistaina lähdin yhden maissa kotiin, koska olo huononi ja illalla nousi lämpökin jo yli 37:n. Menin kuitenkin eilen töihin iltavuoroon ja kälvin töissä iltaseiskaan aivastellen railakkaasti suunnilleen vartin välein. Selvisin kuitenkin vihdoin kotiinkin ja tänään nautin vapaapäivästä.
Olen tänään imuroinut koko talon ja kissan sekä pessyt lattiat ja vessat. Kissa ihme kyllä nautti, kun imuroin sen villahousuja. Pesin yhden koneellisen pyykkiäkin ja käsitiskit, keskimmäisellä oli tiskikonevuoro. Iltapäivällä kävimme tukussa, Liiterissä ja Smarketissa, aikaa meni pari tuntia ja hermot kärysivät (erityisesti Lidlin kassajonossa). Miten voi ihmiset olla hitaita!!
Kotiin tultuamme laitoin ruoan uuniin. Kokeilin ensimmäistä kertaa tehdä Olivian kanaa ja se onnistui ihan kivasti, en vain viitsinyt leivittää kananpaloja vaan laitoin ne sellaisinaan vuokaan ja smetanakermat päälle. Hyvää oli.
Kuva löytyi FBstä
No.. oli mulla jotain ihan asiaakin oikeastaan. Tai oikeastaan haluan vain kirjoittaa sen ylös, koska vituttaa kuin pientä oravaa jonka käpy on jäässä.
Pari viikkoa sitten menin aamulla puoli yhdeksän maissa, kuten yleensä aamuvuoroaamuina, laittamaan itselleni mukin kahvia työpaikan keittiöön. Siellä oli kaksi ihmistä toimistosta ja huomasin, kun avasin oven, että he olivat varmaan juuri puhuneet minusta. Sellainen 'hupsista'-katse ja pieni naurahdus, tiedätte varmaan. En oikeastaan ajatellut siitä sen enempää, mutta olen pyrkinyt välttämään osumista keittiöön heidän ollessa siellä, koska tuli hiukan ikävä olo (plus että minua on kiusattu sekä koulussa että yhdessä aiemmassa työpaikassa). Jos paikalla on muita tai henkilö on yksin, asia on ihan eri.
Tiistaina menin taas aamulla keittiöön ja kuinka ollakaan he olivat siellä. Kaikki meni ihan hyvin siihen asti, kunnes olin lähdössä. Siinä laittaessani ovea perässäni kiinni, huomasin kuinka he taas katsoivat toisiinsa ja naurahtivat. EN tiedä mikä siinä on, että se satuttaa niin. Olen ajatellut, että jos vielä osun heidän kanssaan yhtäaikaa keittiöön, niin kysyn mikä minussa heitä niin huvittaa. Nyt tietysti kun luen tätä, tulee vainoharhainen olo, mutta kun se on vain se tunne mikä tulee.
No se siitä. Ajattelin ehkä yrittää olla enemmän pois koneelta tänä viikonloppuna. Nyt menen laittamaan vielä pataleivän taikinan porisemaan yöksi.
Kylläpä jotenkin nyt kasautuu näitä ärsyjä, mutta siis mies soitteli mulle töihin, että oli tullut Postin ilmoituslappu. Minulle oli tullut pikakirje, jonka saisi hakea postikaupasta ja mies lupasi tulla vastaan metrolle.
Ajelimme sitten postikauppaan (ensin tietysti haimme sen onnettoman lapun kotoa, jonne se oli unohtunut) ja jonotimme muiden paketinhakijoiden kanssa. Ojensin lappusen kassapojalle, joka sanoo ettei pikakirjettä löydy mutta tarkistaa vielä.. No ei löydy vieläkään, koska poika huomauttaa, että se on noudettavissa HUOMENNA klo 11 jälkeen. (Kuten olisimme itsekin voineet lukea.)
Mutta oikeasti? Pikakirje, joka on haettava itse seuraavana päivänä? Mikä pika se on?
Ihmettelin kotimatkalla miehelle, miten ihan oikeasti joskus olin hiukan kade eräille maille, joissa posti jaettiin arkisin kahdesti ja lauantaisinkin kerran. Nykyään olisin onnellinen, jos posti ihan oikeasti joskus tulisi kuten joskus ennen (vielä 10 vuotta sitten).
Loppukevennys: Pienin rakastui hiihtämiseen. Lupasin lähteä viikonloppuna kävellen katsomaan, kun hän hiihtää..
Laiskan vaimon mies oli vinkannut tästä coverista, on oikein onnistunut.
Otsikko tuli vanhasta sanonnasta, keksitte varmaan itsekin mikä se mahtoi olla.
Olin tänään kustannuspaikalla 11 tuntia. Ihan siksi, että työparini eli kirjastonhoitajamme ja erittäin-lähi-esimies on muiden pomojen keralla eräässä seminaarissa. Ihan jopa ensimmäinen kerta hänelle tällainen, joten se suotakoon. Sainpahan tehtyä miinuksia saldosta pois, joten voin huomenna tehdä niitä lisää. On nimittäin mentävä poliisitalolle antamaan sormenjälkinäytteet uutta passia varten. Jos jaksan ja on ajallisesti järkevää, niin palaan siitä vielä sorvin ääreen.
En oikein tiedä enää tämän vuoden suru-uutissaldosta. Ollaan vasta tammikuussa ja julkimoiden lisäksi tänään tuli viesti, että eräs työllistettymme, 60-vuotias herrahenkilö, oli saanut sunnuntaina kotonaan sairaskohtauksen ja menehtynyt. En ehtinyt edes kunnolla tutustua tähän ihmiseen, sillä hän tuli meille vasta joulukuussa töihin ja olin itse aika vähän töissä silloin. Jotenkin surullinen olo silti, luultavasti siksi, että se nostaa mieleeni isäni kuoleman pian 21 vuotta sitten.
Muuten päivä sujahti yllättävän kivuttomasti ja sain tehtyä kaikenlaisia rästihommeleitakin pois. Yritin hetken aikaa hyllyttää käsityökirjoja, mutta alkoi ottaa niin helkkaristi pattiin ihmisten viitsimättömyys, että annoin olla. Ilmeisesti se osa asiakkaista, joka juuri niitä kirjoja tarvitsee, ei osaa aakkosia eikä numeroita. Minusta se on hieman huolestuttavaa, sillä niitä yleensä käsityön tekemisessä tarvitaan aika paljonkin.
Aamulla, odotellessani kellon soimista, pohdiskelin taas kerran sitä, millainen äiti olen ollut esikoiselle ja muille ihan silloin, kun he olivat pieniä. Itse muistan kaikki ne asiat, jotka tein väärin mutta ehkä sittenkin olen tehnyt jotain oikeinkin. Esikoinen kyseli illalla lupaa lähteä Vanhojen risteilylle, johon mies sanoi, että haluaa tietää vähän enemmän asiasta. Minä taas sanoin, että luotan siihen ettei tuo osallistu mihinkään juomakilpailuihin ja esikoinen vain pyöritteli silmiään. Streittari-luonne kun on, niin sitä pelkoa tuskin on. Ajattelin sanoa miehelle, että lykkää pojalle kuitenkin kumit varalta mukaan. En ihan vielä haluaisi isoäidiksi.
Täällä kotona oli perjantai-iltana esikoisella ollut nahkiaiset eli lukion keltanokkien tervetuliaiset. Pääsivät ihan lehteenkin, siis koulu, koska olivat sotkeneet Alppipuiston törkeästi. Myös esikoisen vaatteet olivat olleet törkeät, mies sanoikin että onneksi oli tajunnut laittaa auton penkille jätesäkin. En ole ksokaan ymmärtänyt järjetöntä sotkemista, minun mielestäni siihen ei oikeuta mikään ja onneksi jälkikasvu ymmärtää sen myös. Esikoista hiukan harmittaa, sillä paita ei oikein puhdistunut, siitä tuli laikukas. Onneksi se nyt sentään oli vanha paita eikä suosikkisellainen. Sama kengissä, onneksi oli vanhat lenkkarit eikä ne uusimmat.
Muuten viikonloppu oli sujunut hyvinkin rauhallisesti täällä kotona.
Minä sain sunnuntai-iltana twitteriini kiitokset yksistä sukista ja kirjoista, jotka lähetin alkukesästä. Oli mukavaa, että Graham kiitti :)
Myös Richard on liittynyt twitteriin ja häntä on hauska seurata. Erään ystävänsä mukaan 'henkinen 6-vuotias ja sosiaalinen media..' :D
Jos katsotte tarkasti allaolevaa videota, voi jossain kaukana nähdä pinkin takin. Katsoin tuon ekan kerran nyt isolla näytöllä ja siinähän ovatkin kaikki näytelmän kolleegat nauramassa ympärillä. Aika hauska :D
