Aamulla menin metroon Kondekasta, kuten nykyisin aina kun ei tarvitse enää kiertää tarhan kautta. Katsoin jo asemalla, että joku hyvin marinoitu mieshenkilö ilmiintyi jonnekin näköpiirin rajamaille. No se miekkonen tietysti istui minun viereeni... Nuoresta asti olen jostain syystä ollut hyvin suosittu vieruskaveri kaikenmaailman tallaajille enkä odottanut nytkään kokevani ainakaan minkäänlaista iloista yllätystä. Kuinka väärärssä olinkaan!
Siinä körötellessämme mieshenkilö kysäisi, mitä mahdan lukea ja vastasin tavaavani erästä nuortenkirjaa. Hän siitä äityi sanomaan lukeneensa muutama vuosi sitten oikein hienon kirjan, ajattelin itsekseni 'varmaan jokin dekkari tms' enkä pahemmin kiinnittänyt huomiota häneen. Hän sanoi unohtaneensa kirjan nimen, mutta se kertoi Lähi-Idästä ja oli sellainen mietiskelevä, pohdiskeleva kirja, päähenkilöllä oli kaikki hyvin mutta päätti lähteä etsimään onneaan silti ja lähti.
Tämä ei kilistänyt meikäläisellä mitään kelloja. Yritän lähinnä välttää Lähi-Idästä kertovia kirjoja, esim. 'Tuhat loistavaa aurinkoa' ei minusta ollut sen kaiken kohun arvoinen mikä siitä nousi, itse silmäilin sen hyllyttäessäni. Yritin kysyä oliko hän varma Lähi-Idästä ja kuinkahan vanha kirja oli yms. muuta kivaa, jolla me asiakaspalvelijat yritämme kalastaa lisää tietoja, mutta herra vain manaili kielenpäällystään. Kalasatamassa hän vihdoin muisti! Juu, se oli 'Alkemisti' olenko kuullut? Kyllä oli upea kirja, ja niin tärkeästä asiasta, miten olla tyytyväinen siihen mitä on eikä haahuilla kaikenmaailman haaveiden perässä. Nähdä se isompi kuva sieltä arjen pienuuden takaa.
Minut olisi voinut kaataa höyhenellä. Tämä ihminen oli todella tajunnut kirjan syvimmän viestin, nähnyt metaforien läpi. Oikeasti hienoa!
Seuraava tiistai-poikkeama ilmiintyi vanhan rouvan muodossa. Hän on asiakkaamme ja käy usein meillä, olen auttanut kuvien siirrossa kamerasta tikulle ja viimeksi hän jo uhkasi tarjota minulle kahvit. Nyt sitten oli pakko mennä niille kahveille, kun olin kerran luvannut. Tosin koska olin yksin päivystämässä pyysin vain kahvin ja kipaisin sitten juomaan sen takaisin tiskin ääreen. Vaihdoimme kuitenkin muutaman sanan hänen kanssaan ja hän oli kiitollinen avusta, asiassa joka minulle on pieni mutta hänelle suuri.
Olen varmaan unohtanut joitain asioita, mutta yksi hieno juttu on se, että esikoinen hankki itse TET-harjoittelupaikan. Lista oli netissä ja siellä oli Luonnontieteen keskusmuseossa mahdollinen yksi paikka. Nalkutin kaksi viikkoa ja vihdoin lapsi soitti sinne ja sai paikan. Aika hienoa kyllä!
Nyt menen iltakahville ja sen jälkeen voisin keskittyä neulomiseen ja lukea yhtä 00Q-ficciä (älkää huolestuko, jos viimeinen asia ei aukene :P).
P. S. se unohtamani asia oli se, että lähtiessäni kotiinpäin tapasin metroasemalla serkkuni, joka myös oli matkalla kotiinsa :)
