Piti jo aiemmin tällä viikolla kirjoittaa siitä, kun kuuluu 'klik'. Siis kun tapaa jonkun ihmiset, jota ei juuri edes tunne ja alkaa jutella ja kuuluu 'klik'. Sellainen sukulaissielu-klik.
Maanantaina juttelin erään ihmisen kanssa lounaalla elokuvista (juu, Hobitistakin) ja totesimme olevamme samanlaisia. Seuraavaksi pienen sattumuksen kautta puheeksi tuli matkapahoinvointi. Olimme niiin onnellisia löytäessämme toisistamme tämänkin sukulaissieluuden. Aivan uskomattoman hupaisaa!
Joskus löytää ihmisen, jonka kanssa voi puhua ummet ja lammet helposti. Useimpien kanssa ei voi.
Eilen illalla lueskelin Indiedaysin muotiblogeja. Joo, oli tylsää niin... ei vaan ihan oikeasti aloin katsella pitäisikö minun siirtyä muodikkaampiin rytkyihin. Totesin, ettei tule kesää. Tai tulee tietysti, muttei minun ja muodin suhteen. Kaiken sen lukemisen jäljiltä taisin löytää yhden paidan, jota voisin käydä vilkaisemassa GinaTricot'ssa (vai mikä piru se onkaan).
Ystäväni mukaan on ehdottomasti mentävä Forumin GT:een, sillä siellä on pukuhuoneiden odotustilassa kaareva peili. Eli yhdellä vilkaisulla häviää about 15 kiloa. Se on varmaankin nähtävä sitten..
Niin ja syy tälle epätoivoiselle muodistautumiselle on tietysti kouluni 50-vuotisjuhlat, joihin olen ilmeisesti osallistumassa. Kaikeen sitä lupautuu. Voi itkut.
Hitto vieköön, kun en lähtenyt sen yhden basistin matkaan enkä kelpuuttanut poromiestäkään Pallasten takaa (enkä varsinkaan sitä Tuksun exää, onneksi sentään silloin parikymppisenä jotain epäilyksiä heräsi). Enpä sitten istu elämässä slow lifea jossain takapajulassa eivätkä lapsiraukkani saa tehdä tallitöitä aamuvarhaisesta eivätkä leikkiä pellolla koko päivää. Eikä ole kyllä sijoituslapsiakaan.
Minä olen kaupunkilaistyttö. Rakastan kaupunkiani, Helsinkiä. Eräänä aamuna viime viikolla katselin Hesarilla leipäjonoa ja sekin oli minusta kaunista ja kaupunkiin kuuluvaa. Samoin kuin vesilätäkkönä lillivä Brahen kenttä ja ulvovat paloautot. Ehka kaikkein eniten rakastan aamuisin katsoa metrosta Kuliksen sillalta joko Viikinlahtea tai Johanneksen kirkon torneja, jotka kauniisti piirtyvät pilviin.
Ystäväni Laiska vaimo sanoikin minulle joskus, ettei voisi kuvitellakaan minun asuvan maaseudulla. Toden sanoakseni en minäkään. En pysty kuvittelemaan mitään hirveämpää, kuin asua jossain tiettömien taipaleitten takana vaikka minusta onkin mukavaa käydä maaseudulla. Mutta että olisi sidottu sinne! Huhhuh.
Että onneksi olen ihan tavallinen lähiössä asuva keski-ikäinen kukkahattutäti.
Siinäpä mukava nimi pienelle pojalle, eikös? Positiivinen ja kaunis. Yrmy.
Tätä olen nyt pohtinut muutaman viikon (jåå, olen blondi). Että miksi ihmeessä on ihmistainta siunattu moisella nimellä? Siinä missä Ukko on suht hellyttävä pojan nimi, Yrmy on vain ja ainoastaan kurja. Vai mitä sanoisitte, kun ylpeä äiti kertoisi lapsestaan, että 'Yrmy oli niin iloinen uudesta leikkiautosta.' Kuulostaa jokseenkin oudolta, eikö? Tai nainen tapaa elämänsä miehen, Yrmyn. Huh, kuolen juuri nauruun.
Itse asiassa Yrmy ja kaksoissisarukset Irkkuli ja Orkkuli lienevät saman suvun jäseniä.
