Hitto vieköön, kun en lähtenyt sen yhden basistin matkaan enkä kelpuuttanut poromiestäkään Pallasten takaa (enkä varsinkaan sitä Tuksun exää, onneksi sentään silloin parikymppisenä jotain epäilyksiä heräsi). Enpä sitten istu elämässä slow lifea jossain takapajulassa eivätkä lapsiraukkani saa tehdä tallitöitä aamuvarhaisesta eivätkä leikkiä pellolla koko päivää. Eikä ole kyllä sijoituslapsiakaan.
Minä olen kaupunkilaistyttö. Rakastan kaupunkiani, Helsinkiä. Eräänä aamuna viime viikolla katselin Hesarilla leipäjonoa ja sekin oli minusta kaunista ja kaupunkiin kuuluvaa. Samoin kuin vesilätäkkönä lillivä Brahen kenttä ja ulvovat paloautot. Ehka kaikkein eniten rakastan aamuisin katsoa metrosta Kuliksen sillalta joko Viikinlahtea tai Johanneksen kirkon torneja, jotka kauniisti piirtyvät pilviin.
Ystäväni Laiska vaimo sanoikin minulle joskus, ettei voisi kuvitellakaan minun asuvan maaseudulla. Toden sanoakseni en minäkään. En pysty kuvittelemaan mitään hirveämpää, kuin asua jossain tiettömien taipaleitten takana vaikka minusta onkin mukavaa käydä maaseudulla. Mutta että olisi sidottu sinne! Huhhuh.
Että onneksi olen ihan tavallinen lähiössä asuva keski-ikäinen kukkahattutäti.
