Ihan oikeasti pidän joulusta, mutta se on vain yksi päivä vuodesta. Jos ollaan tarkkoja siis. Hieman vähemmällä tarkkuudella noin kolme. En ymmärrä tätä hirveää vouhotusta sen yhden päivän ympärillä. Ihan kuin elämä muuttuisi miksikään sen yhden päivän perustella.
Lapsuuden jouluista en muista kuin sen yhden, kun Joulupukki tuli Postitalolle hirveässä lumituiskussa helikopterilla. Sen sijaan muistan monta myöhempää joulua, joina isäni aloitti ryyppäämisen lopettaakseen sen joskus helmikuun puolivälissä, jos hyvin kävi. Älkää erehtykö, rakastin isääni, mutta hän oli liian kiltti ihminen siihen elämään, jonka sai.
Toki minäkin valmistelen joulua, lähinnä lasten vuoksi. Minulle ja miehelle se on vain vapaapäivä ja olisi joskus mukava lähteä jonnekin, missä ei tarvitsisi tehdä mitään sen eteen. Ensi viikolla kuitenkin laitan piparit poikien kanssa ja aloitan joulukortit. Ruoat ostamme melko valmiina, emme aio asua jouluna keittiössä.
Eniten minua tällä hetkellä ahdistaa joulussa se, että äitini ja appiukkoni tulevat taas aattoa viettämään meille. Lapsimäärämme lisääntyy kahdella kolmevuotiaalla. Haluaisin joskus olla ihan ihan ihan rauhassa jouluna, vaikka nukkua koko päivän ja seuraavankin, jos se olisi se juttu juuri silloin. Tai katsoa kaikki Tarut putkeen yhden päivän aikana.
Sitä piti vain sanoa vielä, että kyllähän mulla elämä itse asiassa mullistui aika hyvinkin 20 vuotta sitten jouluaattona, kun vastasin miehen kosintaan myöntävästi. Olisin vastannut siihen myöntävästi varmaankin milloin tahansa, oli joulu tai juhannus. Mainittakoon tämä poikkeuksena normijouluista (vaikka silloinkin olin aivan kypsä, koska olimme viettäneet aattoa vanhempieni luona).
Loppuun suosikkijoululauluni.
