Minä. Ensin herätin pahennusta Postissa, kun meidän oikeassa lähiPostissa on tapana jonottaa yhdessä jonossa, josta sitten mennään vapautuneelle kassalle. Tänään yksi täti yritti mennä suoraan kassalle, josta oli joku kohta lähdössä ja sanoin sitten, että täällä on vain yksi jono ja virkailijakin myönsi. Täti tuli sitten jonon päähän, mutta mitkä katseet sain muilta jonottajilta! Ihan muistui mieleeni se kerta, kun alle parikymppisenä odotin bussia Sörkassa ja eräs kännikala oli tulossa juttelemaan häirittyään ensin muut naispuoliset ja sanoin, että älä tule nyt, kun mä en nyt jaksa ja hän meni ihan siivosti pois, mutta ne katseet muilta naisilta. Voi hyvän kerran.
Ihan fanityttöasialla olin Postissa.. Yleisön pyynnöstä yllytyksestä neuloin Richardille pipon ja pistin sen pakettiin pienen kortin kanssa. Korttiin kirjoitin, että kiitoksena kovasta työtahdistaan tässä pieni
lahja ja että se ei nyt ehdi Valentineksi, mutta kun täällä Suomessa
vietämme Ystävänpäivää, niin sitähän voi viettää milloin tahansa.
Harmaa meni postitse ja punainen on nuorimmaisen uudelleenneulottu Costeau-pipo
Mä olen hullu. Lisätodisteena tästä aion kuunnella yli 30 tuntia äänikirjaa, josta olen sanonut etten ikinä enää koske siihen tekeleeseen pitkällä tikullakaan. Mutta pakkohan se on, kun R lukee sen.
Allaoleva adjektiivitarina oli meistä hurjan hyvä, mutta kuulemma pienin oli lisännyt adjektiivit eri järjestyksessä kuin ne olisi pitänyt laittaa. Minusta tarina on paljon parempi tällaisena. (Minäkö puolueellinen?)
Nuorimmaisen adjektiivitarina
Ja koska nyt oli puhetta, niin tässä lyhyt haastattelu ja pari näytettä Kuparikentän Taavetista.
Ainiin, sain aivan ihanan virkatun kirjanmerkin Laiskalta vaimolta. En taida uskaltaa käyttää sitä :)
