Meni noin kaksikymmentä vuotta, että annoin itselleni luvan siihen. Tai oikeammin ei liikuttumiseen vaan ihan itkemiseen. En itkenyt koskaan kouluvuosina enkä ennen vanhimman pojan syntymää juuri milloinkaan, isäni ja isoäitieni kuolemaa lukuunottamatta. Syynä siihen oli se, että isosiskoni sanoi minulle ollessani ehkä 7-vuotias, etteivät isot tytöt itke. Olin sitten itkemättä. Voin sanoa, että aina se ei ollut helppoa. Joskus sattui pahasti, mutta purin hampaat yhteen ja olin kuivin silmin.
Muistan vieläkin, kun esikoista odottaessani menimme katsomaan 'Enkelten kaupunkia' ja silloin padot murtuivat. Se oli jotain outoa ja kamalaa, ennen kuin ehdin saada nenäliinan esiin olivat kyynelet jo ehtineet kauluksesta sisään.
Sen jälkeen onkin ollut helppoa vetistellä ties missä. Minua ei juurikaan hetkauta kanssaihmisten katseet, vaan annan vesien valua. Mitäpä minä heistä välittäisin, eikä tässä maassa kukaan tule kysymään 'mikä sulla on?'. Ei koskaan.
