Iltaa

Joo. Piti itse asiassa kirjoittaa jo eilen yhdestä tutusta, jonka tapasin kadulla mennessäni torstai-aamuna töihin päin, mutta koska se asia ei nyt oikeastaan enää ole niin kovin kummoinen niin antaapi olla. Tuttu on siis kirjastotuttu, ex-työkaveri ja olimme vain samaa mieltä Keskustakirjastosta ja nykyisestä kirjaston hallinnosta. Mutta se siitä.

Tänään oli siis viimeinen työpäivä ennen ensi vuotta, joten olen melkein pari viikkoa vapaalla. Voin sanoa, että kyllä tätä on odotettu. Ihan oikeasti.

Kävin ystävättären kanssa Keski-Maassa. Ennen leffaa ystävä istui kahvilassa kyyneleet valuen, kun tulin vessasta ja sanoi, että kaikki on hyvin. Että sitä hän itse asiassa itkee, että kaikki on hyvin. Hänen isänsä kuoli kesällä ja koska pystyin jotensakin samaistumaan tunteeseen 'kaikki on hyvin' nyt tässä hetkessä (koska ymmärrän niin hyvin hänen ajatuksiaan) niin minäkin liikutuin. Mutta ei siitä sen enempää, se nyt vain on elämää. Nykyään liikutun ihan missä vain suht helposti, elämässäni oli pitkän pitkä aika kun en itkenyt juuri ollenkaan. Missään.

Nyt katsellessani elokuvaa toistamiseen samanhenkisen ihmisen kanssa liikutuin ihan uusista asioista, kuin ensi kerralla. Näin kävi myös ekan Hobitin kanssa, siinä olen itkenyt varmasti joka kohdassa kun lasketaan kaikki 11 (vai 12) katsomiskertaa yhteen. Saa nähdä käykö tässä samoin.

Tänään en kyllä enää jaksa katsoa opiskeluhommia, mutta huomenna varmaan siinä karjuessani kitapurjeet levällään jälkeläisille voisin edistää niitä taas hiukan. 

Nähdään. Joe Cockerin muistoksi allaoleva piisi.

AINIIN.. appiukko on nyt sitten loppusijoituspaikassa. Tässä parin kuukauden aikana hänen muistinsa on huonontunut aivan järkyttävän nopeasti ja tänään, kun mies kävi katsomassa isäänsä ei tämä muistanut ollenkaan. Luuli isäkseen ja kertoili olevansa näyttelijä (?). Nyt voimme vain toivoa, että hänen loppuaikansa täällä ei ole pitkä.

Viikon alkua

Hankin uuden pään eli kävin kampaajalla. Nyt on lyhyt, ei ole ennen ollutkaan näin lyhyttä fledaa. Tykkään :)

Uuden pään hankkimisesta tulee aina mieleeni Oz-kirjoista tuttu Prinsessa Ozma, joka vaihtoi päätä mielialansa mukaan. Lapsena toivoin, että se olisi mahdollista. menisi vain huoneeseen ja valitsisi sopivan mielialan kymmenistä. Kuinka helppoa se olisi, ajattelin. Näin aikuisena tajuaa jo, että päätä saisi vaihtaa kerran sekunnissa jos noin olisi.

Tästä johtui mieleeni se aika, jolloin kärsin ns. kolmenkympin kriisistä. Tapani mukaan sekin tuli myöhemmin kuin muille ihmisille, mutta ehkä sitäkin rajumpana ja yllättävänä. Silloin opin tekniikan, jota harrastan edelleen. Suljen ikävät ajatukset pieneen lippaaseen, kätken lippaan jonnekin mieleni perukoille ja avaimen laitan piiloon. Siinä on vain se huono puoli, ettei auta kovin usein availla sitä lipasta.

EDIT Taidan tällä pohdinnalla päästä taas 'tarina päivässä'-listaan kiinni. Aina välillä onnistun minäkin.Ja se päivän sanahan oli 'kokonainen'. miten se liittyy edelliseen, voi kukin miettiä keskenään.

Mutta se siitä. Olkoon viikko hyvä ja murheeton. Huomenna alkaa uusi opintojakso uusin kirjoin ja luennoin. Jee... *heiluttaa jänisräikkää lievästi kyllästyneenä*