Tänään lueskelin jälleen Amppareita (netin paras uutissivu, jos ette tiedä) ja sieltä menin jotain kautta lukemaan Metro-lehden kolumnin. Se oli minusta jokseenkin hyvä, vaikken edelleenkään ymmärrä ihmisen viiden perustunteen olevan pelko, suru, viha, ilo ja inho. Melko negatiivista vai? Mutta eniveis piti kertoa anekdootti viime syyslomalta. Olimme Lontoon kaupungissa ja siinä maailman maineikkaimmassa tavaratalossa eli Harrodsilla. Käppäilimme jouluosastolla, sehän on siellä aina paikoillaan ja katselimme mitä löytyy. Pienin katseli lasipalloja ja tietysti tipautti yhden, joka meni tuhannen säleiksi lattialle. Menin hakemaan myyjän ollen melko varma, että pääsen maksamaan tästäkin huvista, mutta myyjä vain lakaisi tyynesti ja hymyillen(!) sälät pois lattialta pienimmän ulvoessa vieressä. Olin hämmentynyt, mutta en nolo saati että olisin hävennyt. Olen nimittäin huomannut, etten nolostu tai häpeä enää juuri mitään. Kaikkein vähiten siitä, jos lapsen kanssa sattuu jotain pöljää.
Tässä töistä ja luennolta saavuttuani pikaisesti vilkaisin uutisotsikoita ja totesin, että onpa onni, etten ole Helsingin Pelastuslaitoksella töissä. Siellä on pitänyt kiirettä. Sörkassa joku jäi metron alle (oli tajuissaan kun viety amppariin :/), joku tippunut mereen Kaivarissa ja asunto palanut Töölössä. Ihan noin kaiken muun kivan lisäksi. Juu, ei käy kateeksi oikeasti. Poikaparat.
Siitä piti vielä mainita, että pienimmällä oli tänään ensi kertaa luokkakaveri vieraana. Minusta oikein kiva juttu. Kotiin tultuani kysyin pienimmältä, mitä olivat tehneet. Tuo vastasi 'pelasimme shakkia'. Voi elämä.. lapseni eivät todellakaan ole minun.
Nyt taidan mennä koisimaan. Viime yön viisi tuntia kaipaavat jo seuraa. Loppuun suosikkini Bunny Movies-klipeistä. Arvatkaa vain miksi (vihaan kys. leffaa) :P
