Sitä sun tätä

Tämä perjantai on tullut käytettyä tehokkaasti, aloitin nimittäin yo-juhlien valmistelun pesemällä olkkarin ikkunat ja verhot. Voisin mainita, että turkisvuoratut verhot ovat menneen talven lumia nyt, sillä ne olivat aivan järkyttävästi kissankarvoissa. Sysikki kun halusi nukkua ikkunalaudalla niin, että pystyi vahtimaan näkymiä tiellä. Tein myös makaronilaatikkoa pitkästä aikaa ja pesin koneellisen pyyhkeitä. Nyt on selkä ja jalat aika poikki, onneksi mies ripusti verhot.

Viikkoon on mahtunut taas kaikenlaista. Tiistaina pienin meni kouluun yhdeksäksi, mutta soitti minulle varttia yli olevansa kotona. Luulin ensin, että hän on myöhästynyt, mutta kuulemma oli ollut niin huono olo kun pääsi kouluun, että opettaja oli soittanut isälle lähettävänsä lapsen kotiin. Lähdin aikaisemmin töistä, koska omakaan olo ei ollut ihan parhain, ja iltaa kohti pienimmällä nousi kuume yli 38:een asteeseen.

Pienin ei mennyt kouluun keskiviikkona, vaikka oli jo ihan kunnossa (ihme pikakuume), enkä minäkään mennyt töihin, koska vatsa on ns. löysällä. Katsoin sitten Skam'ia urakalla ja nyt olen jo kolmannen kauden alussa. Sarja on jollain tavalla koukuttava.. tarkoitan sitä, että sitä katsoessa miettii oliko itse teininä yhtä ..teini? ja myös sitä, kuinka se tuo esiin kaikki haudatut epävarmuuden tunteet ensimmäisissä seurustelusuhteissa.

Eilen olin töissä, vaikka vatsa juoksuttikin edelleen (kuten tänäänkin). Kävin katsomassa erään näytelmän ennakkoesityksen tai osan siis, koska alkoi itkettää enkä voinut katsoa loppuun. Ilmeisesti syynä ovat kehitysvammaiset näyttelijät, joiden jokakeväinen näytelmä saa tämän aikaiseksi. Olen miettinyt, johtuuko liikuttumiseni siitä, että äitini kummipoika oli pahasti CP-vammainen johtuen synnytyksenaikaisesta hapenpuutteesta (hän oli kovin pelottava minusta ollessani pieni) vai siitä, että epäilen meidän 'normaalien' katsojien pitävän esitystä jonkinlaisena kouluttetujen marsujen söpönä pikku puuhasteluna (kauhean rumasti sanottu). En osaa sanoa, joka tapauksessa en pysty näitä esityksiä oikein katsomaan.

Katsoin Kosmiskan vinkistä Areenasta tiededokumentin erityisherkistä ihmisistä. Arvelen olevani jonkin verran erityisherkkä, lapsena olin äidin mielestä tuskallisen ujo, mutta tukahdutin sen pitkäksi aikaa siskon moitittua. Olin silloin muistaakseni alle kouluikäinen, kun siskon mielestä itkin aina kaikesta, joten lopetin itkemisen. Ihan kokonaan siis. En muista itkeneeni edes Iisalmenmummin poismenoa, mutta toisaalta itkin kyllä kaksi päivää kissan jäätyä auton alle. (Silloin ei sisko enää asunut kotona.)

Koti on hiljainen, esikoinen lähti yläastekavereita tapaamaan ja keskimmäinen omia kavereitaan tapaamaan. Pienin naureskelee koneellaan ja yritän miettiä, jos jaksaisin kirjoittaa jotain muutakin välillä kuin tätä blogia.

Allaolevassa videossa on veljeni entinen luokkatoveri sekä miehen serkun leikkikaveri, kaksi eri henkilöä. Huvittavaa.

Unohdin tietysti mainita, että ostin kaksi lippua Queen + Adam Lambert-keikalle marraskuulle. Nyt pohdin vimmatusti, josko neuloisin Brian Maylle sukat, hän kun on jonkinsortin eläinaktivisti ja voisi ehkä käyttää niitä nummilla vaeltaessaan mäyränpesillä.

Trai trai trallallai

Torstai-ilta jo! Ihanaa! Mä olen melkein selvinnyt tästä (työ)viikosta!

Tänään töiden jälkeen menin viimeistä kertaa tänä vuonna Pilatekseen, koska ensi viikolla on leikkaus ja sen jälkeen en usko kykeneväni ihan heti. Yksi kiva ihminen ryhmässä jatkaa keväällä ranskankurssia ja sovimme kahvitreffeistä jossain vaiheessa. Hän on minua pari vuotta vanhempi ja tulemme hyvin juttuun :)

Kotimatkalla soittelin äitini kanssa, hänellä oli hyviä uutisia: Lotta Svärd-järjestö oli lähestynyt kirjeellä. Äitini on nyt oikeutettu 10 päivän kuntoutukseen Haikossa, muiden sotaveteraanien tapaan. Äitinihän toimi pikkuLotissa sisartensa kanssa samalla kun heidän äitinsä osallistui varsinaiseen Lottatoimintaan kotirintamalla. Kun ajattelen, että äiti on ollut noin kymmenvuotias (sisaret molemmin puolin ikää) ja siitä muutama vuosi ylöspäin, niin kyllähän se on ollut aika rankkaa aikaa varmasti.

Muta nyt on taas NukkuMatti käynyt iskemässä hiekkasäkillä ja sänky kutsuu. Päivän kipaleeksi valitsin tänään Kasarihaasteeseen linkkaamani Dingon :)

Luovaa

Tosi vaikea keksiä otsikkoa taas vaihteeksi. Tuo liittyy nyt siihen, että eilen karkasin töistä jo yhden maissa, kun oli kuumeinen olo, ja neuloin sitten koko illan Drachenfels-huiviani saadakseni sen valmiiksi ja onnistuinkin siinä. Alla kuvaa. On muuten pehmeä, ekologista merinovillaa.

Muuten viikko on kulunut flunssan merkeissä. Olen ollut tosi ikävä töissäkin ja suoraan sanottuna lintsannut heti, kun olen voinut. Flunssa ei ole oikein päällä, vaan kituuttelee ja toivon, että jos se nyt päättäisi tulla, niin tulisi ensi viikolla. Viimeistään. Koska sitten onkin jo leikkausviikko.

Keskiviikkona eräs viimetalvinen opiskelijakaverini Jyväskylästä oli työasioissa Helsingissä ja koska hänen kokouksensa loppui puoliltapäivin aika lähellä meidän puljua, niin pyysin häntä tulemaa meille kahville. Ja olipa kiva, että tuli! Juttelimme tunnin verran talon kahviossa, hän söi lounaan (lievällä painostuksella) ja siinä jutellessamme kävi vaikka kuinka monta ihmistä puhumassa ties mistä minulle. Yleensä ei ole ketään häiritsemässä.. Nyt oli jopa työpaikkasuhdekin asioimassa ja hänen jälkeensä entinen esimieheni Kaupunginkirjaston puolelta oli tulossa espanjantunneille ja sitä ennen kahville ja pitihän meidänkin vaihtaa kuulumiset.

Keskiviikon kuvaryhmässä  oli aiheena Lapsuus ja otinkin sitten muutaman kuvan vanhasta albumista. Tässähän niitä.. ensimmäinen on se, jonka laitoin ryhmään.

Kimmo ja minä Rusissa

Roope

Kuusivuotias eskari

Vähän pienempi minä

Eilen aamulla tapasin erään kirjastotutun, joka asuu tuossa muutaman sadan metrin päässä. Hän oli ulkoiluttamassa koiraansa, 1½-vuotias labbis. Koira haisteli kovasti, koska kissanhaju kiinnosti ja lopulta istui ihan pallohukkaisena tuijottamaan minua, että missä se kissa oikein on. Haisteli hän vielä hihatkin sisäpuolelta, hyvin hämmentyneen oloiseksi jäi otus :)

Tänään töissä puhuimme työparin kanssa Kolmen Ässän hallituksesta, voi herranjumala mikä sotku! Onneksi olimme sillä hetkellä keskenämme, sillä saattoi kyllä pari kirosanaakin lipsahtaa. Voin sanoa, että alan olla aika korvia myöten täynnä tuota Sipilän tyyliä eikä ne muutkaan kyllä asioita auta. Mitenkään. Hitto, mitä pellejä. Kuhameemissä on pieni kirjoitusvirhe, pitäs varmaan olla pääministeri.. 

Nyt menen nukkumaan, silmiä kirvelee jo unihiekka.

Itkut

Törmäsin tänään uutiseen, joka teki aika haljun ja itkettäväisen olon minulle. Nimittäin Metro-lehden uutinen kolmisen viikkoa sitten kadonneesta 65-vuotiaasta naisesta. Luin sitä ja ajattelin, että kuva näyttää jotenkin tutulta. Jatkoin lukemista ja ajattelin, että nimikin on tuttu jostain, kunnes tajusin että kyseessä on entinen kampaajani. Kävin hänellä vuosikausia ja sitä ennen hänen siskollaan. Tunsin molemmat jo lapsena, sillä vanhemman sisaren kampaamo oli silloisen kotitalomme katutasossa ja he olivat aina hyvin ystävällisiä minulle. Äitini kävi heillä asiakkaana myös ja samoin myöhemmin veljeni Kimmo nimenomaan tällä nuoremmalla siskolla.

En uskalla sanoa asiasta äidilleni, turha murhe hänellekin. Kolme viikkoa kateissa on melko lailla varma nakki.

Keksiviikko

Tiistai vilahti mukavasti ohitse kerrankin ja nyt olemme jo keskiviikkoillassa.

Sää tänään oli jäätävä. Tuntuu, että olen tänä talvena palellut enemmän kuin koskaan ennen. Vappusää on herättänyt keskustelua ja tänään erään kantismummelin toivottaessa hyvää säätä vapuksi repesimme molemmat, sekä minä että hän, ja totesimme, ettei ehkä sittenkään. Vaikka mistäpä sitä tietää.

Kävin töiden jälkeen hakemassa keskimmäisen lyhennetyt farkut ja sen jälkeen naamarasvat luottokosmetologilta. Siinä vanhoilla lapsuuskulmilla pyöriessä otin kuvan vanhasta kotitalosta. Tuosta keltaisesta vasemmalla. En enää millään muista asuimmeko kolmannessa vai toisessa kerroksessa, mutta edelleen eräitä onnellisimpia muistoja on leikkiminen kirkon katolla :)

Kaikenlaista asiaa oli mielessä, mutta nyt en oikeastaan enää muista. Sitä paitsi on pakko lähteä nukkumaan, koska aamulla on aikainen herätys, kun pienin menee kouluun kahdeksaksi.. uaah.

Tiistain törinät

Tai oikeammin alkuviikon.

Eilen olin aikeissa mennä uimaan ennen töitä, mutta pienin ja esikoinen olivat kumpikin huonovointisia, joten jätin väliin. Sen sijaan ehdin mukavasti kerrata kaikki tenttiin tulevat artikkelit ennen töihinlähtöä. Töissä oli suht hiljainen päivä, mikä oli ihan hyvä ja iltakahdeksalta olin onnellinen päästessäni kotiin.

Tänään aamusta pienin oli äänetön ja jäi kotiin. Minun mielestäni ei ole mitään järkeä lähteä kouluun ja siten pitkittää paranemista. Itse lähdin taas iltavuoroon, tänään tosin klo 11:een ja oli ihan mukava päivä. Pari asiakasta enemmän kuin eilen.

Lisäksi fandomissa oli ErittäinTärkeäPäivä. The Cruciblen digitallenne tuli ladattavaksi netitse omalle koneelle ja yllättäen putiikin nettisivut melkein kaatuivat. Kuulemma lataus oli kestänyt tunteja. Itse odottelen viikon loppupuolelle ennen kuin edes yritän.

Illalla seisoimme pihalla tuijottamassa revontulia, mies ja isommat kiipesivät katolle. Laitoin pienimmän nukkumaan ja taas nuo karkasivat katolle. Saatoin myös twiitata Katy Perrylle revontulista, sellaisia ei välttämättä näe ihan joka päivä joten olisihan kivaa, että hän muistaa Helsingin jostain eksoottisesta.

Katselin vanhoja valokuvia ja tällainen osui silmään. Siinä on isoäitini (siniasuinen) ja sisarensa sekä allekirjoittanut. Rakastin tuota mekkoa 5-vuotiaana. Tässä olemme isoäitini lapsuudenkodissa Iisalmen Nerkoonniemellä.

Nyt taidan lähteä nukkumaan. Yhtäkkiä iski aivan kamala päänsärky ja loppuperhekin saapui sisätiloihin katolta.

Huomenna menen Katyn keikalle yhden lainalapsen kanssa ja lämmittelijänä on tämä allaoleva yhtye. Valitsin videon aika summamutikassa.. ehkä se ei livenä ole ihan niin Marina-kopio. Poppia ainakin riittää :P

Leivontaterapia

Tänään pysyttelin kotosalla. Aamusella lähetin pienimmän kouluun, keskimmäinen oli jo mennyt, ja menin takaisin nukkumaan. Esikoinen kuorsasi syyslomalaisena koko aamun, kuten minäkin tuon keskeytyksen jälkeen. Nousin yhdentoista jälkeen huomattavasti paremminvoivana kuin eilen, vaikka päätä edelleen särkee lievästi.

Olen pohdiskellut eilen ja tänään lausetta, jonka joku hurjan viisas ihminen sanoi eilen tulleessa Kotiliedessä. 'Lapsuus on viidakko, siitä on vain selviydyttävä'. Karu totuushan se on. Tämä ihminen perusteli sanomaansa sillä, että lapselle kaikki on uutta, mutta minusta se kuvaa myös lapsuuden julmuutta. On pakko oppia selviytymään, enimmäkseen omin voimin. Voisin jatkaa aiheesta kauankin, mutten juuri nyt halua enkä jaksa paneutua siihen, koska alkaa vain itkettää. Joskus olen miettinyt sitäkin, etten oikeastaan muista kovinkaan paljon asioita ajalta ennen kuin täytin noin 10 v. Itsesuojelua varmaan sekin.

Tähän samaan syssyyn voisin linkata hienon kolumnin Hesarista, kun kerrankin osui silmään. Sekin antoi paljon ajattelemisen aihetta. Ensi keväänä isäni kuolemasta tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta ja muistan, kuinka äitini sanoi silloin aina ajatelleensa lähtevänsä ensimmäisenä ja vastasin hänelle, että sitä en olisi kestänyt. En olisi pystynyt enkä jaksanut huolehtia isästäni, joka olisi varmasti juonut itsensä hengiltä. Se olisi ollut liian julmaa meille kaikille. Voin siis sanoa ihan suoraan, että onneksi kävi näin päin.

Näistä vakavista aiheista voisin hypätä otsikon lupaamaani leivontaterapiaan. Tässä sen tuloksia. Oli pakko käyttää neljä ylikypsää banaania pois, kun ne alkoivat jo valua pitkin. Suklaa-kaurapikkuleivät onnistuivat kerrankin erinomaisesti, niistä tuli juuri sellaiset cookies-tyyppiset aavistuksen tahmaiset kuten pitikin.

Suklaa-kaurapikkuleivät

Banaanikuivakakku

Tämä ei silti muuta leivontablogiksi, älkää pelätkö. Päänsäryn poistamiseksi olen tänäänkin kuunnellut 'kauheaa goottiheviä', kuten eräs ex-kollega asian ilmaisi :D Tämä on tosin hieman kesympi balladi, ei aivan raskaimmasta päästä.

Muisto

Nollavaimo halusi kuulla seuraajiensa lapsuusmuistoja ja koska en muista kovin paljoa, niin tässä kuva sen sijaan.

Tämä kuva on vapulta 1976, olin viisivuotias ja sain elämäni ensimmäisen ilmapallon. Vieressäni seisovat isäni ja vanhin veljeni Temppeliaukion kirkon katolla/seinustalla, se oli lähikirkkomme. Veljeni oli luultavasti päässyt ylioppilaaksi edellisenä keväänä ja oli tullut käymään kotona nuoriso-ohjaajakoulustaan Varkaudessa tai jossain sielläpäin tai sitten hän oli saanut pitemmän loman puskajussien Kajaanin osastosta.

Asuin elämäni ensimmäiset kuusi vuotta noin sadan metrin päässä kirkon pääovesta. Naapurin tytön kanssa leikimme vakoojia ja istuimme ristin takana katselemassa ihmisiä olettaen, ettei meitä nähty. Kävin kirkon kerhossa, sitä veti sisareni. Edelleen Temppeliaukion kirkko on suosikkikirkkojani, vaikken siellä kovin usein käykään.

Kuvassa oleva hattu oli minulle rakas, pidin sitä niin kauan kuin se päähäni mahtui ja vielä senkin jälkeen se oli jossain laatikossa. Syytä en tiedä, miksi se oli niin tärkeä.

Kuten sanottu, muistan kovin vähän asioita. Ehkä en halua kerätä turhaa painolastia, lapsuuteni ei ollut kovin auvoinen.