Jotakin

Eilen eräs asiakas jätti poikansa meille taas hoitoon siksi aikaa, kun oli tunnilla. Ei siinä muuten mitään, mutta poika on aika vilkas 8-vuotias ja haluaa yleisön esiintymiselleen. Tässä mielentilassa en oikein jaksanut ja lopputuloksena hänen aloitettuaan pelleilyn taskusta löytämänsä ilmapallon kanssa pistin hänet käytävään kirjaston ulkopuolelle ja ignorasin täysin. Hyvin onnistui. Isä löysi lapsen siitä tullessaan tunniltaan, mutta eipä kehdannut tulla sisälle kirjastoon vaikka olisin voinut pari sanaa vaihtaakin hänen kanssaan.

Ei se mitään, ehkä ensi viikolla isä ei jätä poikaa meidän huoleksemme. Itse en edes uskaltaisi jättää alle kymmenvuotiasta mihinkään oman katseeni ulottumattomiin, mutta olenkin ehkä vainoharhainen (matkustelun syytä varmasti).

Tänään olen jatkanut äidin muistikirjan läpisoittelemista. Itse asiassa soitin tänään vain kaksi puhelua eli ensimmäisen isän pikkuveljelle, josta luulin veljieni jo hoitaneen hänet. No, hän oli kovasti pahoillaan, heille osui häät juuri samaan päivään. Toivotin hauskempia juhlia heille. Toinen puhelu menikin äidin lapsuudenystävälle, heidän vanhempansa olivat ns. ristiin kummeja. Siihen asti meni hyvin, kunnes hän puhelun lopussa toivotti minulle jaksamista. Silloin hajosin. Toisten myötätunto  on kaikkein vaikeinta ottaa vastaan, helpompaa on lohduttaa muita.

Töiden jälkeen kävin kahvilla ystäväni kanssa ja meillä oli oikein kivaa. Samalla reissulla juttelin hetken entisen työ-veljeni kanssa Kympissä, hänkin oli kovin kiltti. 

Nyt ajattelin kellistyä petiin. Olen aivan seis.