Olen pohdiskellut eilen ja tänään lausetta, jonka joku hurjan viisas ihminen sanoi eilen tulleessa Kotiliedessä. 'Lapsuus on viidakko, siitä on vain selviydyttävä'. Karu totuushan se on. Tämä ihminen perusteli sanomaansa sillä, että lapselle kaikki on uutta, mutta minusta se kuvaa myös lapsuuden julmuutta. On pakko oppia selviytymään, enimmäkseen omin voimin. Voisin jatkaa aiheesta kauankin, mutten juuri nyt halua enkä jaksa paneutua siihen, koska alkaa vain itkettää. Joskus olen miettinyt sitäkin, etten oikeastaan muista kovinkaan paljon asioita ajalta ennen kuin täytin noin 10 v. Itsesuojelua varmaan sekin.
Tähän samaan syssyyn voisin linkata hienon kolumnin Hesarista, kun kerrankin osui silmään. Sekin antoi paljon ajattelemisen aihetta. Ensi keväänä isäni kuolemasta tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta ja muistan, kuinka äitini sanoi silloin aina ajatelleensa lähtevänsä ensimmäisenä ja vastasin hänelle, että sitä en olisi kestänyt. En olisi pystynyt enkä jaksanut huolehtia isästäni, joka olisi varmasti juonut itsensä hengiltä. Se olisi ollut liian julmaa meille kaikille. Voin siis sanoa ihan suoraan, että onneksi kävi näin päin.
Näistä vakavista aiheista voisin hypätä otsikon lupaamaani leivontaterapiaan. Tässä sen tuloksia. Oli pakko käyttää neljä ylikypsää banaania pois, kun ne alkoivat jo valua pitkin. Suklaa-kaurapikkuleivät onnistuivat kerrankin erinomaisesti, niistä tuli juuri sellaiset cookies-tyyppiset aavistuksen tahmaiset kuten pitikin.
 |
| Suklaa-kaurapikkuleivät |
 |
| Banaanikuivakakku |
