Tyhyä ja taikinaa

Tänään vietin kansallista eksymispäivää koettaen päästä Kuusijärvelle julkislla kulkuneuvoilla. Onneksi olin edelta ovela ja printtasin pysäkkiluettelot ja vaihtokartat jo eilen töissä. Näin varustatutuneena olinkin paikalla jo viisi minuuttia ennen alkua, enkä ollut edes viimeinen. Kahden muun jälkeenitulleen kanssa etsimme sitten kokoustilaa hetken, kunnes tajusimme sen olleen se viereinen rakennus. No, emme silti olleet pahasti myöhässä.

Tyhy-ryhmä (johon kuulun) lisättynä työsuojeluvaltuutetuilla tutustui toisiinsa ja työsuojelupäälliköihin, jotka kertoivat meille kaupungin työsuojelujutuista parin tunnin ajan. Lounaan jälkeen jatkoimme keskenämme ja olikin ihan hauskaa. Alunperin puoli neljään saakka kaavailtu ohjelmamme loppui jo hyvissä ajoin ennen kolmea ja pääsin kotiin erään mukavan ihmisen kyydissä. Minulla on nyt myös noin 300 kpl kulttuuriseteleitä kassissani... mitähän tekisin niillä?

Kauhean kauppareissun jälkeen olin aivan totaalihyytynyt ja vain läähätin koneen ääressä parisen tuntia ja lämmittelin läskejäni, jotka ehtivät tukun kylmähuoneessa ikiroutaan. Väänsin myös pienen itkuvirren teinin vuoksi, mutta ei siitä sen enempää.

Lopuksi hoidin itseni kasaan vääntämällä parikiloisen piparitaikinan, aivan ihanaa. Purin patoumiani myös hakkaamalla neilikat vasaralla puruksi, meillä kun ei ole huhmarta ja hokasin liian myöhään jauhetun neilikan puutteen. Onneksi oli kokonaisia.

Lopettamisen vaikeus

Aloin katsoa viime talvena 'Gilmoren tyttöjä' DVDltä, lainasin kaikki kuusi (tms) kautta ystävältä. Aikoinaan sarja tuli töllöstä, mutten silloin saanut sitä katsottua ja nyt ajattelin, että olihan se ihan kiva ja ehkä jaksaisin katsoa sen. Erehdyin. En jaksa. Mutta en pysty lopettamaan sen katsomista kesken kaiken.

Homma on sama kuin huonossa kirjassa. Se on pakko lukea loppuun, että näkee mitä henkilöille käy. Aikoinaan luin 'Tohtori Zhivagon' melkein loppuun, lopetin tohtorin hautajaisiin. Minulta kesken jääneitä kirjoja on todella harvassa, luen kyllä paskemmankin opuksen vaikka hammasta purren.Ilmeisesti odotan, että se muuttuisi jotenkin paremmaksi seuraavalla sivulla/katsomiskerralla?

Aloin pohtia, mikä kirja olisi jäänyt kesken.. Ensimmäiseksi muistan Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-kirjat. Koska en itse ole mitenkään shoppailuun taipuvainen, en yksinkertaisesti jaksanut. Sikäli outoa, että saman kirjailijan 'Twenties girl' oli aika hauska kummitusjuttu.

Asiakirjojen (heh, siis tiedekirjallisuuden) puolelta ei tule mieleen yhtään keskenjäänyttä tapausta. Vaikka minulla onkin edelleen kesken 'Intiaanit- Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia' niin lukaisen siitä aina välillä pätkän, joten en ole vielä luovuttanut sen suhteen. Ai laina-aika... vastahan se on kaksi vuotta ollut minulla :P

Niin.. Gilmoret ovat vasta kolmannen kauden puolivälissä. Kuusi kautta yhteensä... Ehkä vaihdan johonkin muuhun tänään.

Loppuun Ismon uusi piisi. Oi Ismo.

Ja yksi hupaisa kuva, johon törmäsin seikkaillessani Tumblrissa.

Edit: Kuinka monta kertaa voi kirjoittaa väärin Ismo Alanko...

Viimeistä viedään

Nimittäin tämän vuoden iltavuoroista. Olikin jo aika näidenkin loppua, vaikka pidänkin tästä 2-vuorotyöstä. Tulen hulluksi ennen pitkää, jos joudun pitemmän aikaa käymään töissä kahdeksasta neljään. En vain osaa enkä pysty.

Viimeisiä viedään myös päiväkotirintamalla. Nuorimmainen on eskarissa ja ensi viikon tiistaina on meidän perheen viimeiset joulujuhlat siinä puljussa. Noin kolmetoista vuotta muodossa tai toisessa on kulunut päiväkotielämässä. Voisin sanoa, että aikansa kutakin. Useimpia päiväkotitätejä muistan lämmöllä, mutta joitakin en todellakaan.

Ikävä myöntää, muta viimeisiä viedään myös työkaverin tuomista suklaista. Eivätkä ne ole edes hyviä :P Ne olivat siis niitä vaarallisia konvehteja, joista toinen makeisfirma varoitteli tänään. Itsehillintäni ei vain enää jaksanut. Onhan karpimpi päivä uusi mahdollisuus vielä huomennakin. Huokaus.

Lopuksi vielä korvamato. Karu, mutta hyvä.

Ahdistus

Kalenteri kääntyi sitten tämän vuoden viimeiselle osiolle. Jengi kajahti ja nyt on viritetty joulua koko päivä eri blogeissa ja keskustelupalstalla puhumattakaan feissarista. Minä ahdistun.

Ihan oikeasti pidän joulusta, mutta se on vain yksi päivä vuodesta. Jos ollaan tarkkoja siis. Hieman vähemmällä tarkkuudella noin kolme. En ymmärrä tätä hirveää vouhotusta sen yhden päivän ympärillä. Ihan kuin elämä muuttuisi miksikään sen yhden päivän perustella.

Lapsuuden jouluista en muista kuin sen yhden, kun Joulupukki tuli Postitalolle hirveässä lumituiskussa helikopterilla. Sen sijaan muistan monta myöhempää joulua, joina isäni aloitti ryyppäämisen lopettaakseen sen joskus helmikuun puolivälissä, jos hyvin kävi. Älkää erehtykö, rakastin isääni, mutta hän oli liian kiltti ihminen siihen elämään, jonka sai.

Toki minäkin valmistelen joulua, lähinnä lasten vuoksi. Minulle ja miehelle se on vain vapaapäivä ja olisi joskus mukava lähteä jonnekin, missä ei tarvitsisi tehdä mitään sen eteen. Ensi viikolla kuitenkin laitan piparit poikien kanssa ja aloitan joulukortit. Ruoat ostamme melko valmiina, emme aio asua jouluna keittiössä.

Eniten minua tällä hetkellä ahdistaa joulussa se, että äitini ja appiukkoni tulevat taas aattoa viettämään meille. Lapsimäärämme lisääntyy kahdella kolmevuotiaalla. Haluaisin joskus olla ihan ihan ihan rauhassa jouluna, vaikka nukkua koko päivän ja seuraavankin, jos se olisi se juttu juuri silloin. Tai katsoa kaikki Tarut putkeen yhden päivän aikana.

Sitä piti vain sanoa vielä, että kyllähän mulla elämä itse asiassa mullistui aika hyvinkin 20 vuotta sitten jouluaattona, kun vastasin miehen kosintaan myöntävästi. Olisin vastannut siihen myöntävästi varmaankin milloin tahansa, oli joulu tai juhannus. Mainittakoon tämä poikkeuksena normijouluista (vaikka silloinkin olin aivan kypsä, koska olimme viettäneet aattoa vanhempieni luona). 

Loppuun suosikkijoululauluni.

Miehet sukkahousuissaan

Noin kerran vuodessa koetan sivistää lapsiraukkojani. Tosin nyt esikoinen ja keskimmäinen jo kieltäytyivät kunniasta, mutta onneksi pienintä vielä kiinnostaa. Menen hänen kanssaan balettiin katsomaan 'Lumikuningatarta'. Ainakin pätkän nimi osuu kuin nyrkki silmään tänään.

Kansallisbaletti aikoo käsittääkseni vuorotella 'Lumikuningattaren' ja 'Hiirikuninkaan ja Pähkinänsärkijän' välillä ja nyt on 'Lumikuningattaren' kantaesitysvuosi. 

Olen sillä tavalla outo, että pidän baletista. Se on minusta kaunista, usein saan kyynelet silmiini sitä katsoessani. En voi olla ajattelematta, miten paljon tanssijat ovat uhranneet aikaa ja vaivaa jonkin minusta vaivattomalta näyttävän liikkeen eteen. Itse en koskaan pystyisi sellaiseen, enkä edes välttämättä haluaisi.

Minä jo leikin lumikuningatarta ja tein lumityöt. Se oli oikeasti minusta hauskaa. Pidän hommista, joissa näkee heti kättensä työn, kuten silittämisestä ja ikkunanpesusta. Ja oikeasti rakastan lunta.

Niin ja ne miehet sukkahousuissaan...

Kadonnut Y

Kuinka vaikeaa on tehdä Sanalla avoin valtakirja? Erään asiakkaan mukaan ainakin hyvin vaikeaa. Varsinkin jos koettaa pienessä hutikassa kirjoittaa, niin voi olla, että Y:kin katoaa koko näppiksestä. Hutikallahan ei ole asian kanssa mitään tekoa.

Kiltti ihminen auttoi loppujen lopuksi kirjoittamalla koko (v***n) asiakirjan, se kun ei ole sieltä kaikkein vaativimmasta päästä asiakirjoja. Oman kokemukseni perusteella.

Olen menossa tänään elokuviin ystäväni Pulpan kera. Varoitin häntä, että lievää kuolausilmiötä saattaa esiintyä silmieni verkkokalvojen välittäessä kuvan Daniel Craigista aivojeni mielihyväkeskukseen. Hän mutisi jotain kumisaappaista, mutten anna sen häiritä. Pahasti. Keskityn Danielin alahuuleen ja korviin, ne ovat niin söpöset. (Eräs toinen ystäväni väitti minulla olevan korvafetissin. En myönnä mitään.)

Olen myös keskustellut englannin kielestä tänään, netissä toki. Yksi parhaita sanoja mielestäni näin fanityttökontekstissa on 'pornstaches'. Kuva kertonee enemmän kuin tuhannet sanat.

Joo, mutta nytpä alan kääriä kamojani kasaan. Vaihdan kohta työpistettä enkä aio jättää tähän todisteita mistään hävyttömyyksistä. Nih.

Vierailu

Naapurista kävi lähetystö meitä moikkaamassa. Ihan suunnitellusti vierailivat, halusivat nähdä miten meillä eletään täällä.

Joukkoon osui yksi vanha työkaveri ja muutama tuttu naama. Lisäksi se eilinen asiakaspalvelun kukkanenkin osui näiden kymmenen hengen joukkoon. Aika metkaa. Lisäksi samassa joukossa oli ainakin yksi julkaistu kirjailija.

Tärkeintä oli, että he pitivät näkemästään ja kaikilla oli ihan hauskaa. Vaikka inhoankin puhua yleisölle, ei se tässä tilanteessa haitannut kun työkaveri oli enempi äänessä plus tunsin tosiaan muutamat naamat. Olen ujo, kuten sanottu.

Asiakaspalvelua sivusimme sen verran, että kerroimme omista periaatteistamme.

Nyt en keksi tähän mitään huippupiisiä, joten kärsikää pienimmän parin vuoden takaisesta suosikista.

Asiakaspalvelun kukkanen

Kävin naapurissa hakemassa varattua aineistoa ja taas siellä oli se asiakaspalvelun kukkanen tiskissä. Hapan kuin kolme viikkoa vanha maito, hyvä ettei juoksettunutkin jo.

Onneksi olin itse hyväntuulinen, oikeasti alkoi suorastaan huvittaa se tilanne. En vain ymmärrä, kuinka joku jaksaa olla asiakaspalvelussa päivästä toiseen naama nurinpäin. Ehkä joku on kussut sen ihmisen muroihin joka aamu?

Eräs Avoimen professorikin sanoi ihmettelevänsä niitä ihmisiä, jotka hakeutuvat tälle alalle sillä perusteella, ettei tarvitse palvella asiakkaita. Missähän sellainen kirjasto olisi?

Meikäläinen sen sijaan on saanut jo lakujakin tässä tänäpäivänä asiakkaalta, vaikka melkein onnistuin tuhoamaan hänen kuvansa kun siirsimme niitä kamerasta tikulle. Huhhuh.

Päivän korvamato, mokoma rallatus elämöi päässä koko yönkin. Minä lähden nyt Tamp.. eikun siis itäänpäin.