Hassu huomio

Piti vielä kertoa keskiviikosta sen verran, että kun olimme teatterissa ja tarkistin n:nnen kerran, että luuri on äänettömänä, niin taas kerran esittelin luurin taustakuvan ystävälle. Ystävä huomautti jotain, mistä huomaa kuinka hyvin hän tietää minut ja fanityttöilyni.

Ystäväni sanoi: "Olet näköjään asettanut kuvakkeet siten, että Thorinin kasvot jäävät esille." Repesin. Voitte ehkä kuvitella allaolevasta kuvasta, miten olen kuvakkeet asetellut :D 

Tämä on taustakuvana kaikissa laitteissani

Niin. Taustakuvasta myös tunnistaa, kenen tabletti tai muu vekotin on kulloinkin käytössä. *krhm*

ETA

Marjaanan kommentista johtuen lisään alle kuvan :)

Kevättä näkyvillä

Nimittäin Helsingin keskusta kukki keltaisia kasseja eilen aamulla. Matkalla läpi City-korttelin kipittäessäni niitä jakavaan puljuun eräs Elisa-kaupan poika sanoi: 'Converset on kaivettu kaapista kevään kunniaksi' ja sai minut hyvälle tuulelle, vaikka yrittikin myydä liittymää. Sain hänet karistettua sanomalla, että olen jo firman asiakas (mikä onkin tosi).

Menin siis Hulluille päiville ennen iltavuoroon menoa, sillä pienin tarvitsi uuden välikausitakin. Sen lisäksi löysin hänelle juuri nyt sopivat Vansin lenkkarit, joista tuo oli kovin iloinen.

Kälvin työpäivän iltakuuteen ja lähdin ystäväni kanssa katsomaan vampyyreja. Olikin oikeasti aika hieno esitys, koska nykyään jopa Kaupunginteatterin näyttelijät osaavat laulaa. Poissa ovat ne ajat, kun kuunteli korvat myötähäpeästä punaisena äänten sortumista liian korkeissa ja vaativissa kohdissa.

Näytöksen jälkeen istuin ratikassa matkalla kohti lähintä metroasemaa, kun puhelin soi. Mies siellä melkein paniikissa kyseli, missä mä olen ollut. Olin ainakin kahdesti kertonut meneväni teatteriin illalla.. No eipä se mitään, kaikki on ihan hyvin :)

Tänään menin taas töihin, mutta vasen olkapää on aivan julman kipeä. Luulen, että olen a) nukkunut sen ruttuun tai b) se kaipaa hierontaa. Jälempi oli ainakin helppo toteuttaa, katson miten huomenaamuna on tunto.

Lounaalla juttelin parin työkaverin kanssa, joista toinen sanoi: 'Miten sä olet töissä?'. Nykyään on kai normi ottaa/pyytää sairaslomaa pari viikkoa tällaisessa tilanteessa, mutta minusta se olisi vähän turhaa. Istuisin vain kotona ihmettelemässä. Nyt voin ainakin esittää tekeväni ja ajattelevani jotain ihan muuta välillä.

Opetin tässä iltapuhteeksi pienimmälle hiukan hevimusiikin historiaa. Alla yksi ikisuosikeista :)

Vanpiiri

Jostain syystä tuntuu, kuin olisin ollut vampyyrin imettävänä kuiviin. Luultavasti se kuitenkin johtuu vain tästä stressistä, jota käyn läpi. Tosin aamupäivällä pidin pienen neuvotteluhetken veljeni kanssa äidin asioista ja mm. kuolinilmoituksesta, jonka vein lounastunnilla hautaustoimistoon.

Paluumatkalla kävin syömässä Pelastuslaitoksella ja sattumalta näin erään Kaupunginkirjaston aikaisista kolleegoista istumassa samassa pöydässä meikäläisten kanssa, joten istahdin sitten heidän väliinsä ja sanoin edistäväni virastojen välistä yhteistyötä. Olikin hauska jutella tämän Marjaanankin tutun kanssa ja pohdiskelimme ensi vuonna koittavaa kaupungin virastojen mylläystä. Saa nähdä mitä siitäkin seuraa.

Lähdin töistä aikaisemmin kotiin, koska en vain yksinkertaisesti jaksanut enää istua siellä ja kävin sitten matkan varrella tilaamassa äidin hautajaiskukat. Olipa hankala homma, tosin lähinnä nauhan tekstin kanssa. Olen tiennyt jo viikon verran haluavani vaaleanpunaisia ruusuja, joten niitä on tulossa ja niiden lisäksi tulee muutama valkoinen neilikka ja vähän sinistä mausteeksi. Kukkakaupan rouva oli niin hienotunteinen, että sekin alkoi itkettää ja kerroin, että viime keväänä oli miehen isän hautajaiset, joihin ostimme kukat heiltä (kuten kaikkiin meidän perheen tilaisuuksiin on ostettu).

No, vihdoin pääsin kotiin ja söin ja sen jälkeen olenkin koomannut koneen ääressä lukemassa ficcejä. Katsoin yhden elokuvankin, mutta se ei ollut kovin erikoinen vaikka siinä oli sekä Viggo että Oscar. Voi minua.

Huomenna menen katsomaan ystäväni kanssa Vampyyrien tanssia Peacock-teatteriin, koska Kaupungintatteri on remontissa. Toivottavasti ei tule vilu :P

Nähdään..

Syvät vedet

Nykyään olen aika hyvä ystävä erään työpaikan yleismiehen kanssa ja juttelimme tänään vanhemmistamme ja sen sellaisesta. Hänenkin äitinsä kuoli äskettäin, mutta hänen ja adoptioäidin (siis vainajan) välit eivät olleet ihan parhaat, niin juttelimme sitten siitä.

Kerroin hänelle, kuinka yhä edelleen halveksin erästä äitini ystävää, joka melkein 30 vuotta sitten omalla toiminnallaan tuhosi isäni mahdollisuuden laitaa ns. 'korkin kiinni'. Kerroin, etten tiedä, miten voin katsoa tätä ihmistä äidin hautajaisissa tai puhua hänelle.

Olen sanonut joskus aiemminkin, etten helposti vihastu toiselle ihmiselle niin pahasti, että tekisi mieli kiduttaa hänet hengiltä virkkuukoukulla tai paperiviilloin, mutta jos joutuu minun 'mustalle listalleni' niin silloin sillä pysyy. Tähän mennessä listalle on päässy oikeastaan vain muutama henkilö, joista yksi on siis tämä äitini ystävä.

Oikeastaan en tiedä edes, miksi tämänkin kirjoitin. Ehkä halusin vain kertoa, että minullakin on rajani ja olen inhimillinen, mutta oikeastaan pelkään hiukan sitä tilannetta, kun tapaan tämän ihmisen. Edellisestä tapaamisesta on ainakin kymmenen vuotta, en ole varma.


Toiseen asiaan vielä; selasin tämän päivän Hesaria töissä ottaakseni mallia kuolinilmoituksista. Näin kouluajoilta tutun nimen ja katselin ilmoitusta hiukan tarkemmin. Esikoisen toisen kummitädin eno on kuollut. Viikatemiehellä pitää kiirettä.

Jotakin

Eilen eräs asiakas jätti poikansa meille taas hoitoon siksi aikaa, kun oli tunnilla. Ei siinä muuten mitään, mutta poika on aika vilkas 8-vuotias ja haluaa yleisön esiintymiselleen. Tässä mielentilassa en oikein jaksanut ja lopputuloksena hänen aloitettuaan pelleilyn taskusta löytämänsä ilmapallon kanssa pistin hänet käytävään kirjaston ulkopuolelle ja ignorasin täysin. Hyvin onnistui. Isä löysi lapsen siitä tullessaan tunniltaan, mutta eipä kehdannut tulla sisälle kirjastoon vaikka olisin voinut pari sanaa vaihtaakin hänen kanssaan.

Ei se mitään, ehkä ensi viikolla isä ei jätä poikaa meidän huoleksemme. Itse en edes uskaltaisi jättää alle kymmenvuotiasta mihinkään oman katseeni ulottumattomiin, mutta olenkin ehkä vainoharhainen (matkustelun syytä varmasti).

Tänään olen jatkanut äidin muistikirjan läpisoittelemista. Itse asiassa soitin tänään vain kaksi puhelua eli ensimmäisen isän pikkuveljelle, josta luulin veljieni jo hoitaneen hänet. No, hän oli kovasti pahoillaan, heille osui häät juuri samaan päivään. Toivotin hauskempia juhlia heille. Toinen puhelu menikin äidin lapsuudenystävälle, heidän vanhempansa olivat ns. ristiin kummeja. Siihen asti meni hyvin, kunnes hän puhelun lopussa toivotti minulle jaksamista. Silloin hajosin. Toisten myötätunto  on kaikkein vaikeinta ottaa vastaan, helpompaa on lohduttaa muita.

Töiden jälkeen kävin kahvilla ystäväni kanssa ja meillä oli oikein kivaa. Samalla reissulla juttelin hetken entisen työ-veljeni kanssa Kympissä, hänkin oli kovin kiltti. 

Nyt ajattelin kellistyä petiin. Olen aivan seis.

Kolmas päivä

Nyt on jo kolmas päivä äidin kuolemasta tai siitä, kun kuulin uutisen. Usein sanotaan kai, että kolmas päivä on pahin esimerkiksi jonkun suuren onnettomuusuutisen jälkeen ja kai se on niin. Ainakin itse olen itkenyt tänään enemmän kuin aiempina päivinä.

Eilen menin töihin oikeastaan ihan siksi, että menin veljeni kanssa kahdeksi Hakaniemen Elannon hautaustoimistoon. Samalla saatoin töissä ajatella jotain muutakin ja esittää tekeväni töitä. Hautaustoimistossa  olimme noin tunnin ja sitten veljeni kuskasi meidät Porvooseen äidin asunnolle. Huoltomies päästi meidät sisälle, koska kummallakaan ei ollut äidin uusia avaimia ja olin sanonut poliisille, että meillä on avaimet (vanhat kuten tajusimme miehen kanssa maanantaina oven ulkopuolella), joten he olivat jättäneet ne asuntoon.

Oli todella kummallista olla äidin asunnossa tietäen, ettei hän enää koskaan sinne tule. Siivosimme jääkaapista pilaantuvat ja samoin tyhjensimme pakastinta. Näillä näkymin veljeni vaimoineen muuttaa sinne putkiremontin ajaksi eli toukokuusta eteenpäin.

Tänään olin kotona ja soittelin erilaisiin paikkoihin, mm. virkatodistuksia. Ihme kyllä niitä ei olekaan tulossa kovin monta, toisin kuin arvelin etukäteen. Jostain syystä syvimmälle osui tällä kertaa Porvoon kirjaston henkilö, joka sanoi 'poistavansa tiedot järjestelmästä'. Ajattelin, että sitä me ihmiset nykyään olemme, pieniä ykkös- ja nollarivistöjä tietokoneen muistissa, jotka voi yhdellä napinpainalluksella poistaa olemasta.  Enkä ole yhtään katkera henkilölle tai muutakaan, mutta jotenkin se vain meni ns. ihon alle.

Illempana aloin soitella äidin ystäville, en kyllä kovin monta jaksanut. Ajattelin ehkä koittaa huomenna, jos pystyn töistä hoitamaan osan. Ongelmana on vähän sekin, etten oikein tiedä äidin osoitehakemistosta, kuka on vielä hengissä. Lisäksi osa ihmisistä ei vastaa, kun ei tiedä numeroa.

Huomenna on työpäivä ja pitkä sellainen, joten ajattelin mennä sänkyyn. Jos jo ensi yönä nukuttaisi?

Täysorpo

Nyt se sitten tapahtui. Äidin lähtö. Äidillä oli jatkuva flimmeri sydämessä, mutta sydäntä ei voinut käynnistää ja tahdistaa uudelleen, koska sydänlihas oli jo niin huonossa kunnossa. Jokainen päivä saattoi olla viimeinen ja eilen illalla äiti oli sitten väsähtänyt olohuoneensa sohvalle, josta naapuri löysi nyt päivällä.

Aloin ihmetellä, kun äiti ei soittanut bussista, kuten teki aina tänne tullessaan. Odottelin kuitenkin, soitin eikä vastannut. Soitin ystävättärelle, joka ei tiennyt mutta neuvoi soittamaan alakerran naapurille, jolla oli avain. Naapurinrouva meni katsomaan ja soitin jonkin ajan päästä perään. Hän oli löytänyt äidin sohvalta, kaikki valot olivat vielä palaneet.

Äiti oli ollut illalla sekava, ystävätär kertoi mutta minä ja veljeni olimme sitä meiltä, että koska äiti itse kieltäytyi ambulanssista niin ei kai sitä sitten tarvittu. Parempi oli näin kuitenkin, kuin sairaalassa vieraiden ihmisten keskellä hälinässä.

Kiitos, äiti. Kaikesta.

Päästäistä!

Päästäinen onkin jo hyvässä vauhdissa. Olen nauttinut ihan vain kotoilusta, vai miksi sitä kutsutaan, kun nauttii kotonaolemisesta ja kotihommien tekemisestä. Tämä on se, mitä kaipaan nykyään ja miski haluaisin nelipäiväisen työviikkoni takaisin. Kaksipäiväinen viikonloppu on aivan liian lyhyt, en pääse irti työasioista samalla tavoin kuin pääsisin jo pelkästään yhdellä lisäpäivällä.

Eilen leivoin elämäni ensimmäisen kattilaleivän ja se onnistui oikein hyvin. Taidan tehdä jatkossakin, vaikka keittiössä olikin melkoisesti jauhoja. Jotain siemeniä tai pähkinöitä aion lisätä ensi kerralla, suutuntuma voisi olla parempi.

Samalla tein myös elämäni ensimmäisen vadelma-semifreddon, mutta se tarjoillaan vasta huomenna, joten kuva on vasta myöhemmin täällä. Sen massa oli melkoisen hyvää, olisin voinut syödä ihan sellaisenaankin koko homman.

Tänään olin aikeissa tehdä joitain ompeluhommia, mutta uhka kahvin loppumisesta aiheutti kävelyreissun lähiAlepaan pienimmän tullessa seuraksi fillarilla. Olikin ihan kiva kävely, kassa oli tosi mukava uusi tyttö ja kaupan ulkopuolella vaihdoin muutaman sanan tuntemattoman äidin kanssa, joka aloitti keskustelun ihailemalla pienimmän uutta pyörää.

Tultuamme kotiin katsoin pienimmän kanssa Avengersin ja ruoan jälkeen menimme saunaan. Kunhan sana pienimmän sänkyyn aion jatkaa Poldark-sarjan uudelleenkatsomista. Työ-ystävä halusi sen lainaan, mutta en ollutkaan tallentanut sietä ensikatsomalla, joten hoidan sen samalla. Ei haittaa,jaksan kyllä katsoa Aidania uudemmankin kerran.

Huomenna äitini tulee meille syömään eli en varmaankaan ehdi tehdä suunnilleen mitään ennen sitä ja illalla olen varmaankin aika väsynyt. Onneksi on vielä maanantai vapaata. Niin saisi olla joka viikko :)