Kuten olen parikin kertaa tainnut mainita, väkersin uudelle puhelimelleni makuupussin. Siis tuollaisen virkatun pussukan suojaamaan sitä elämän kolhuilta. Olen tyytyväinen siihen, miten hyvin se onnistui vaikka viimeisestä virkkuukerrasta taitaa olla lähemmäksi 30 vuotta. Tapasin pikkutyttönä virkata nukeilleni vaatteita, mutta jossain välissä virkkuut jäivät kuten neulomisetkin.
Pussi on oikeasti oliivinvihreä, nappi anoppivainajan nappirasiasta.
Ehkä jossain välissä saan virkattua erään heijastimen, jota olen pari vuotta pohtinut. Jos onnistun, laitan senkin kuvan tänne.
Kotiinpäin kävellessäni eräs orava pelasti minut pyrskähtämästä nauruun vastaantulijan kohdalla. Vastaantulija oli keski-ikäinen pulleamahainen mies, jolla oli varsin hevarikamppeet yllään (moottoripyörä-nahkatakki, mustat farkut ja bootsit) MUTTA hänen tukkansa! oli puna-musta irokeesi! Kuulin toisella puolen katua kulkevan kahden teinipojan sanovan hiljaa Wau ja se sai hymyni levenemään korvasta korvaan, mutta vasta kun herra oli turvalliseti mennyt ohitseni. Hymyni näki vain orava, joka luikki pakoon.
Nyt taidan vielä hetken neuloa kummipojan villahaalarin toista lahjetta ja sitten kaadun petiin. Aamulla menen töihin Hullujen päivien kautta, aion hamstrata hammastahnaa. Lisäksi vilkaisen paria takkia, miltä näyttävät. *teroittaa kyynärpäitä*
Ihan teidän kiusaksenne laitan otsakkeeksi erään pikkulinnun nimen savolaisittain äännettynä. Iisalmenmummini sitä kutsui noin ja nyt Aho romaanissaan. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen pohjoissavon oma sana sievälle pikkulinnulle, joka paremmin tunnetaan nimellä kivitasku.
Tänään lueskelin jälleen Amppareita (netin paras uutissivu, jos ette tiedä) ja sieltä menin jotain kautta lukemaan Metro-lehden kolumnin. Se oli minusta jokseenkin hyvä, vaikken edelleenkään ymmärrä ihmisen viiden perustunteen olevan pelko, suru, viha, ilo ja inho. Melko negatiivista vai? Mutta eniveis piti kertoa anekdootti viime syyslomalta. Olimme Lontoon kaupungissa ja siinä maailman maineikkaimmassa tavaratalossa eli Harrodsilla. Käppäilimme jouluosastolla, sehän on siellä aina paikoillaan ja katselimme mitä löytyy. Pienin katseli lasipalloja ja tietysti tipautti yhden, joka meni tuhannen säleiksi lattialle. Menin hakemaan myyjän ollen melko varma, että pääsen maksamaan tästäkin huvista, mutta myyjä vain lakaisi tyynesti ja hymyillen(!) sälät pois lattialta pienimmän ulvoessa vieressä. Olin hämmentynyt, mutta en nolo saati että olisin hävennyt. Olen nimittäin huomannut, etten nolostu tai häpeä enää juuri mitään. Kaikkein vähiten siitä, jos lapsen kanssa sattuu jotain pöljää.
Tässä töistä ja luennolta saavuttuani pikaisesti vilkaisin uutisotsikoita ja totesin, että onpa onni, etten ole Helsingin Pelastuslaitoksella töissä. Siellä on pitänyt kiirettä. Sörkassa joku jäi metron alle (oli tajuissaan kun viety amppariin :/), joku tippunut mereen Kaivarissa ja asunto palanut Töölössä. Ihan noin kaiken muun kivan lisäksi. Juu, ei käy kateeksi oikeasti. Poikaparat.
Siitä piti vielä mainita, että pienimmällä oli tänään ensi kertaa luokkakaveri vieraana. Minusta oikein kiva juttu. Kotiin tultuani kysyin pienimmältä, mitä olivat tehneet. Tuo vastasi 'pelasimme shakkia'. Voi elämä.. lapseni eivät todellakaan ole minun.
Nyt taidan mennä koisimaan. Viime yön viisi tuntia kaipaavat jo seuraa. Loppuun suosikkini Bunny Movies-klipeistä. Arvatkaa vain miksi (vihaan kys. leffaa) :P
Taas on vierähtänyt pari päivää päivittelemättä. En oikein aina muista kirjoittaa mitään enkä jaksa inspiroitua joka päivä.
Marjaanalta luin, että Neuloosi on vallannut sielläkin talon. Meikäläisellä on työn alla kummipojan villahaalari ja lisäksi virkkaan uudelle luurilleni kännykkäpussia. Ihme kyllä siitä näyttää tulevan suht hyvä, vaikken ole vuosikymmeniin virkannut minkäänlaista mitään. Virkkuuinnostuksesta voisin syyttää vaikka Apottia, joka esitteli omia (kurkun)lämmittimiään Luostarissa.
Eilen katsoin kahden nuoremman kanssa Star trek Into darkness-leffan, koska pienin ei ollut sitä vielä nähnyt. Olipa se jälleen hyvä, melkein olin unohtanut. Nyt meidän täytyy vain katsoa Star Trekin original series loppuun... ja varmaan ne kaikki vanhat elokuvat jälleen kerran. Ei lopu katsottavat. Onneksi samalla voi neuloa.
Neulomisen ohella olen lukenut Ahoa ja Pakkalaa koko viikonlopun. Ovathan ne mielenkiintoisia, ihan jo historian kannalta ja naisasialiikkeenkin kannalta. Tiesittekö, että Minna Canthin 'Työmiehen vaimo' vaikutti paljon siihen, että säädettiin laki jonka mukaan mies ei automaattisesti saanutkaan vaimon omaisuutta itselleen? Niinpä. Kunpa nykyinenkin kirjallisuus vaikuttaisi jotenkin yhteiskunnallisesti, mutta eipä siltä tunnu. Esimerkiksi Markus Nummen 'Karamellipäivä'stä odotin enemmänkin keskustelua, turhaan.
Eilen koin jälleen blondiuteni. Ruokapöydässä mies ja kaksi vanhempaa kävivät keskustelua suhteellisuusteoriasta, kuinka helppotajuinen se on. Juu.. että sellaista.
Jotta hyvää yötä vain sinnekin puolen ruutua. Loppuun yksi pienimmän ja minun suosikeista :)
P.S. Vaihdoinhan jälleen muutaman sanan twitterissä yhden kääpiön kanssa. Eräs ystäväni sanoo meillä olevan nettikaveruuden. En menisi aivan niin pitkälle vielä :D
Aamulla ravatessani metrolle mielessä läikähti iloinen hyvä mieli. Osuin kahlaamaan vaahteranlehtiin ja ne olivat niin kauniista ja kahisivat hauskasti siinä hilapistessani niiden läpi. Tuli muistuma lapsuuden syksyihin ja lehtikasoihin.
Hetkeä myöhemmin kuulin jonkun tulevan pyörällä takaani ja pyörän sujahtaessa ohitseni alkoi jälleen naurattaa. Pyörää polki mies ja pakkarilla istui ehkä ekaluokkalainen poika. Isä polki mäkeä ylös ja lauloi samalla hiljaa jotain, jota en tunnistanut. Hyvä aamuhetki.
Sitä kyllä tarvitsinkin, sillä eilen illalla iski se 'Laiha lohtu' jota en keksinyt tätä blogia päivitellessäni. Nimittäin etsin Hobitti-dvd:tä työkaverille lainaan enkä löytänyt. En millään ilveellä. Kävin kaapit kolmeen kertaan läpi, samoin mies katsoi kaikki dvd-pinot läpi ainakin kahdesti eikä missään. Kyllä pannutti! Melkein itkin nukkumaanmennessä. Laiha lohtu oli se, että Extended edition tulee ensi kuussa ulos ja vaikka sen hankinkin, niin olisin nyt kuitenkin halunnut löytää tuon aiemmankin dvd:n.
Nyt tullessani kotiin mainitsin kadoneesta levystä keskimmäiselle, joka meni dvd-kaapille ja katsoi pinoja. Niin.. siinähän se onneton levy istui ja illisteli heti ensimmäisessä läjässä, minkä keskimmäinen otti käteensä. Ilmeisesti se oli käynyt yön aikana Keski-Maassa, muutakaan selitystä en keksi. Nyt on siis kaikki taas hyvin :)
Leija on allaolevassa kuvassa. Pari vuotta sitten Santa Monica Beachillä. (teidän pitää vain luottaa sanaani, siellä se on otettu.) Keskimmäinen hinkui leijaa, se oli metka pakata matkalaukkuun.
Olen tässä pitkin päivää pohdiskellut laihoja lohtuja keksimättä minkäänlaista mitään siitä asiasta. Ihan täysin lohdutonta on elo. Ei laihaa eikä lihavaa lohtua.
Tällä hetkellä ei liiku päässä yhtään mikään, paitsi silmät, joten ehkä on parasta jättää liiempi päivittely. Muistan, että oli jokin hassu asia minkä aioin kirjoittaa, mutta sekin katosi.
Siksi saattekin kärsiä vitsistä, jonka näin/kuulin pari päivää sitten. Olen naureskellut sille tässä väsymyksessäni aika rattoisasti :)
-Miksi Neumann juoksi keksihyllylle?
-Hänelle tuli levoton Tuc-himo.
Loppuun hieman Coldplaytä. Yksi meidän perheen suosikkivideoista.
Aamumme alkoi rattoisasti. Kävimme koululla selvittämässä sitä asiaa, minkä takia olen ollut viime viikon aivan maassa eli viikko sitten perjantaina pienimmän ope viestitti, että tuo lapsi käyttäytyy huonosti (tökkii erään tytön perunamuussia eikä tottele opettajaa).
Kaiken huolen ja lapsen kanssa keskustelun jälkeen lopputulema oli se, että kerroimme opettajalle kys. tyttölapsen kiusanneen pienintä eskarissa jo pahasti ja pyysimme pitämään simät auki näiden kahden suhteen, minkä opettaja lupasikin tehdä. Muutenkin hän ymmärsi meitä ja me häntä. Tottelemattomuus johtuu luultavimmin siitä, ettei lapsella ole tarpeeksi haastavaa tekemistä, sillä tuo osaa jo paljon enemmän kuin muut luokkalaiset. Siihenkin ope lupasi apua kunhan ehtii. (Jäämme odottamaan, tosin emme henkeä pidätellen.)
Joka tapauksessa tänään aurinko paistoi kirkkaammin.
Toinen hieno asia tänään oli seuraavan Hobitti-elokuvan trailerin julkaisu. En osaa oikein sanoa siitä muuta kuin, että alkoi ihan itkettää. Se on niin hieno ja surullinen ja .. kaikkea. *niisk* En ymmärrä miten Peter Jackson on saanut Keski-Maan vangittua täydellisesti filmille, mutta ehkä hänelläkin on se 'madonreikä' kuten meillä muilla Tolkien-faneilla. Ystäväni Gondorin kuningatar käytti madonreikä-ilmaisua tässä yhteydessä varsin osuvasti *vilkuttaa sinne Minas Tirithiin päin*.
Olen ajatellut, että osallistuisin taas Neon 'Tarina päivässä'-projektiin, mutten oikein tiedä. Ehkä kirjoittelen, jos aihe sattuu sopimaan. Tänään aiheena oli muistaakseni 'Lihaton lokakuu', jota en todella aio viettää. Olen lihansyöjä ja pidän lihasta. Mitä verisempi pihvi, sen maukkaampi (ei nyt tietysti aivan raaka mutta sellainen medium miinus). Syön myös mielelläni maksaa ja verilettuja, enkä oikein ymmärrä ihmisiä jotka eivät niistä pidä (onneksi ei tarvitsekaan).
Loppuun suloinen Tom Hiddleston Keksihirviön kera :) (Miten englantilaiset miesnäyttelijät ovatkin niin charmantteja?)
Vanhenin tänään, taas kerran. Onneksi ikä on vain numeroita, ainakin meikäläisen kohdalla. S , mikä yllätti, oli onnittelujen määrä sekä naamakirjassa että kasvotusten. Jotenkin hämmentävää. Nykyinen puljun pääpomokin halasi, tuli ihan erikseen halaamaan minua kirjastoon. Siis jösses.
Eräästä sattuneesta syystä läksin töistä vähän normaalia aiemmin ja ehdin tehdä mutakakun iltakahville. Se oli oikein makoisaa. Nyt voin jälleen jatkaa viljatonta ruokavaliotani kaikessa rauhassa.
Loppuun vielä vanha ihana Wigwam, kunnollista suomalaista progea.
Olen luultavasti sanonut, että työpaikalla on Lumiat käytössä ja että vihaan niitä kirottuja vehkeitä.
Olemme työparin kanssa nyt muutaman päivän ihmetelleet kovin hiljaista luuria. Olemme tarkastaneet N kertaa äänien olevan päällä ja luuri jopa väriseekin hiukan. Tänään kuitenkin päätimme loppujen lopuksi pyytää apua, blondit aivomme eivät kerta kaikkiaan tajunneet miksi luuri ei soi.
Palatessani kahvin hakureissulta it-päällikkömme kysyi minut nähdessään, miksi näytän kysymysmerkiltä ja kerroin hänelle oudosta tilanteesta luurin kanssa. Hän tuli kanssani luurin luo, otti sen käteensä ja sanoi: 'Nämä tässä sivussa ovat äänenvoimakkuussäätimet. Nyt kun painaa tuosta alemmasta, ääni menee nollille ja kun painaa ylemmästä ääni kovenee.' (Joo, siis olen blondi.. nolotti hiukan.)
Onneksi hän jatkoi: 'Tiedän tämän, koska tein itse saman.'
