Sen sijaan minusta on alkanut tuntua, että saatan kohta itse kaivata terapiaa. Sitä varten minulla on kylläkin se kaikkein vanhin blogini, joka on suurelta ylesöltä suljettu. Sinne aikoinaan kaadoin kaiken mahdollisen ja se auttoikin, nyt pohdin pitäisikö jälleen ottaa sama metodi käyttöön.
Näin nimittäin eilen tämän* kuvasarjan surffaillessani fandomissa. Tänään pohdiskelin sitä kävellessäni metrolle ja tajusin, että jos koskaan pääsisin tuolle etäisyydelle Deanosta itkisin silmät päästäni vain siksi, että hän olisi siinä elävänä. En tiedä tajuaako tätä kukaan muu kuin eräs ystäväni, joka on eri fandomissa. Hänkin ymmärsi asian vasta viime viikolla (ja pyysi minulta anteeksi aiempaa ymmärtämättömyyttään).
Tiedän, ettei tämä ehkä ole teistä aivan yhtä kiinnostavaa kuin minusta, mutta älkää nyrjäyttäkö silmiänne pyöritellessänne niitä. Kyllä tämä tästä. Joskus. Ehkä parin joulun päästä... (kun Deanon esittämä kääpiö kuolee :/ ). Ööh.. siis joo. Toivon totisesti, että Sir Peter keksii jonkin muun ratkaisun.
*Linkki johtaa meikäläisen Tumblr-sivulle. Saa käydä. Kannattaa valita sivusta 'archive' jos haluaa nähdä enemmän.
Mennään kuule porukalla ! Ryhmikseen. Siis ryhmäterapiaan. Vaihtuis varmaan äkkiä nauruterapiaksi. ;)
VastaaPoistaEikös meillä ole perjantaina eka kokoontuminen? :D
PoistaONONONONONONONONON !!! :D
Poista:D :D
PoistaMä kyllä ymmärrän tosi hyvin mitä tarkoitat! Mä ymmärrän myös tuon kirjoittamisen terapiana. Mähän olen käyttänyt sitä tapaa myös; tosin olen kirjoittanut ihan perinteistä päiväkirjaa mutta vaikutus on sama ;)
VastaaPoistaMä tiedän, että sä ymmärät :)
PoistaItse en ole koskaan osannut kirjoittaa paperista päiväkirjaa, ehkä se on liian henkilökohtainen ja samalla haavoittuvainen. En tiedä, olen kyllä koettanut useasti.