On kyllä aivan pakko vielä kirjoittaa eilisestä keikasta Tavastialla. Siis Siekkarien keikasta, jota olin katsomassa.
Se oli SÄKENÖIVÄ. Ismo lauloi niin kauniisti ja Orman kitara räytyi. On upeaa seurata ihmisiä, joilla on suuri lahja, kuinka he käyttävät lahjaansa oikein iloksi ja voimaksi kaikille. Sitä eivät sanat riitä kertomaan.
Taas yksi teini-iän trauma purettu. En nimittäin päässyt koskaan minkäänlaisille keikoille, en edes Kaivariin :P
Hyvä idea näin väsyneenä, eikös? En muutenkaan ihan hirveästi jaksa radiota kuunnella, joten nyt varsinkin tuntuu ne mainoslöpinät tökkivän ihan urakalla. Aikoinaan (ennen nettiä) kuuntelin radiota suht paljonkin. Esim. aamulla ennen töihinlähtöä kuuntelin uutisia, sillä lehteä meille ei ole tullut noin 20:een vuoteen. Sitten se vain jäi, osittain silloisen työpaikan vuoksi, kun koko päivän kuunteli tauotonta taustameteliä niin ei enää jaksanut kuunnella yhtään mitään kotona.
Aina välillä kokeilen, jos sittenkin jaksaisin... Mutta ei, radio ei enää ole minua varten. Mieluummin kuuntelen omia levyjäni tai hiljaisuutta tai Juutuubin piisejä.
Paras keino tappaa päänsärky on syödä Turkinpippureita ja kuunnella Rammsteinia täysillä. Nam.
Luulin tehneeni riittävästi tunteja sisään ensi viikon kahta plussavapaata varten, mutta en ollutkaan. Kuten tavallista, olin laskenut väärin. Siitä johtuen istuin eilen puoli yhdeksästä seitsemään töissä. Eikä edes ollut mitään järkevää tekemistä vaan ensin kirjoitin omat joulukortit valmiiksi ja sitten surffailin ympäriinsä saadakseni tunnit täyteen. No, eipä se vielä loppunut, vaan jotta ei tulisi aika pitkäksi tai muita vapaa-ajankäytön ongelmia, on tänään viimeinen vesijumppakerta. Sinne on melkolailla pakko mennä, sillä edelliskerralla olimme partion lupauksenannossa ja viime tiistaina tuijottelin Haloskaa töllöstä.
Huomenna olen menossa kahden nuoremman pojan kera katsomaan Pähkinänsärkijää (juu, ajattelin sivistää lapsiani) ja torstaina on vihdoin Ismo... eikun Siekkarit Tavalla. Jos perjantaiaamun näen, niin hyvä on. Siitäkin päivästä pitäisi varmaan selvitä jokseenkin kuosissa jos töihin raahaudun.
Jotenkin mulle käy yleensä näin; ensin kalenteri on aivan typöyhjä ja sitten se yhtäkkiä täyttyy kaikenlaisesta menosta yms. Eihän tässäkään varsinaisesti olisi mitään ongelmaa, jos tuo halvatun joulu ei olisi tulossa jo ensi viikolla, mistä syystä pitää saada joulukortit vielä kuoriin ja postiinkin. Voi elämä.
Onneksi kohta on lauantai ja sunnuntaikin. Voisin saada viimeiset lahjat valmiiksi. Tip Tap.
Suurin lahja olisi ystävän miehen tervehtyminen.
Olemme lähdössä Tukholmaan laivalla ja sää saattaa olla tuulinen. Saa nähdä. Minä voin pahoin joka tapauksessa, kuten aina laivalla.
Matkapahoinvointitaipumukseni aiheuttaa lievää huvittuneisuutta ympäristössä, minusta ei ole ollenkaan hauska vihertää oli kyseessä lentokone, bussi tai laiva (soutuvenettä suurempi). Autossakin tulen helposti pahoinvoivaksi, jos joudun vaikka lukemaan karttaa liikkuvassa autossa. Onneksi on navigaattorit ja tomtomit. Autossa minun on pakko nähdä tie, samoin kuin aikoinaan Iisalmenmummini. Bussissa ja ratikassa en pysty istumaan selkä menosuuntaan päin, sen sijaan metrossa sillä ei ole vaikutusta.
Nyt olen varautunut akupunktiorannekkeilla, kuten jo muutaman vuoden ajan lentomatkaillessa. Ne toimivat minulla, vaikka moni väittää pelkäksi placebovaikutukseksi moisia. En halua syödä apteekin pahoinvointilääkkeitä, sillä niiden vaikutusaikana ja pari päivää vielä jälkeenpäin olen aivan valmis tappamaan kenet tahansa paljain käsin jos vain nenän asento vaikuttaa siltä, että niin pitäisi tehdä. Akurannekkeet siis säästävät sekä perhettä että minua :P
Viimeksi tullessamme Helsinkiin sekä minä että ystävätär ja lisäksi pienin kävimme kesken aamiaisen yökkäämässä. Finnjetillä puolestaan syöskyin suoraan ruokapöydästä hyttiin oksentamaan, mutta se laiva olikin varsin keinuvainen muutenkin.
Eräs veljistäni toimi aikoinaan merimiehenä Effoalla, tosin meillä on eri isät...
Olisikohan mukavaa, jos kaulan keskellä olisi timantti? Luulen, että minua ainakin se saattaisi häiritä. Mokoma terävä kivi raastaisi esimerkiksi aina nukkuessa tyynyyn. Paidankaulukset jäisivät siihen kiinni, puhumattakaan kaulahuiveista. Aika ikävä olisi moinen.
Johanna Tukiaisella on sellainen. Ainakin hänen uusimman blogikirjoituksensa mukaan. En kyllä ymmärrä, millä lihaksilla kys. henkilö on joskus voinut saada ylioppilaspapereihinsa L:n keskiarvon (jos muistan oikein). Toisaalta eipä ihan hirveästi jaksa kiinnostaa.
Sitäkin tässä joutessani pohdin, tietääkö Tuksu GOOMin olevan yksi pahimmista ryyppäjäisjuhlista Yliopistoissa. Ainakin GOOM-risteily on kuulemma sellainen, että laivasiivojatkin oksentavat sen jälkiä korjatessaan. Luulisi heidänkin olevan kumminkin aika kovettunutta porukkaa.
No jaa, hällä väli. Enää puolitoista tuntia kotiinpääsyyn. Tuskin maltan odottaa.
Minulla on tylsää päivystysvuorossa. Haisuli nukkuu ja muut kaksi naputtavat menemään niin, että näppis savuaa. Käväisinpä sitten tutkimassa uusimmat Tuksu-uutiset, joita ei ollut, joten sitten Hymyn sivuilta linkkasin itseni Saana Parvinaisen blogiin. Voi hyvät hyssykät. Ei olis pitänyt.
Saana iloisesti pulputteli, kuinka ihania ovat Tiger of Sweden-vaatteet. Monikäyttöinen villatakki, pitsimekko jne. Mietinkin tässä, että mitä tarkoittaa monikäyttöinen villatakki? Minusta se oli aivan tavallinen beige 3/4-pituinen villatakki, joka maksoi melkein 200 rahaa.
Monikäyttöinen tarkoittaisi minulle sitä, että vaatetta voisi pitää monella eritavalla tai pukeutua siihen eri tilaisuuksiin. Jotta niin voisi tehdä, villatakin tulisi olla myös a)halpa tai b)itsetehty eikä mikään design-tuote.
No, joka tapauksessa olipa rouva Parvinaisen blogi kyllä muutenkin melkoista tajunnanvirtaa vaikkakaan ei ihan yhtä kamalaa kuin Tuksusen blogipurskahdukset. Nuori rouva mainitsi jossain kohdassa ihastuneensa lapsensa isään 14-vuotiaana ja häijynä keski-ikäisenä akkana ajttelen, että eipä ole tainnut sen jälkeen paljoa kehitystä tapahtua. Olenco ilceä vai olenco ilceä?
Pidän kirjoista. Joo, sepä yllätys :) Olen koettanut e-kirjan lukulaitetta, mutta se oli hankala. En tykännyt. Ensinnäkin ruutu oli liian pieni, luin sivun nopeasti ja olisi pitänyt koko ajan painaa nappia. Niin, koko ajan pitäisi painaa jotain nappia. Nappulat ovat raivostuttavia. Niitä on ihan riittävästi muutenkin, ei niitä tarvita pilaamaan lukunautintoa.
Rakastan paperin kahinaa kääntäessäni sivua. Ylipäätään pidän kirjan tunnusta käsissäni. Eräs professorini sanoi myös, että kirja on ylivoimainen käyttöliittymä. Miten oikeassa hän onkaan! Ainoa mikä meitä töissä harmittaa, ovat hankalan kokoiset kirjat, jotka on aseteltava hyllyyn kummallisesti tai pakko laittaa ne hyllyn päälle, kun eivät muualle mahdu. Joitain standardeja pitäisi kustantamoittenkin noudattaa. :P
Työpaikalla vaihdettiin vihdoin minullekin Kaupunkiverkko. Ihan kiva toki... Tosin kun samaa konetta käyttää muutama muu päivystäjä lisäkseni, niin en ihan ymmärtänyt homman tärkeyttä. Entinen helppokäyttöisyys hävisi eli nyt joudumme jokainen kirjautumaan omilla tunnuksillamme koneeseen ja asentamaan ohjelmat yms pikakuvakkeet uudestaan omannäköisiksi. Plus tietysti minun taustakuvani hävisi, se oli aika rentouttava maisemakuva Grand Canyonilta. *niisk*
Halusinpa sitten kuunnella työkoneelta musiikkia. Olin lähettänyt Laiskalle vaimolle musiikkia s-postitse, joten ajattelin että siinähän se helposta latautuu Mökäpleieriin. Noh, eipä latautunut. Kunnes tajusin mennä asiakaskoneelle tikun kanssa. Latasin musat tikulle ja siirsin tikun päivystyskoneelle. Ai kun soi makiasti säkkipillit <3 Nyt en tosin voi kuunnella asiakkaiden vuoksi. Huaah. Voi minua raukkaa.
Mutta ihan oikeasti, mitä järkeä on ns. virkaverkosta, jos sen voi kiertää noin näppärästi? Sama kun ihmettelin ATK-henkilölle, että kuinka hoidan nyt sitten virtuaalimaailman kirjanäyttelyt niin hän vastasi, että onhan sinulla huone täynnä asiakaspäätteitä. Aivan.
