Pidän kirjoista. Joo, sepä yllätys :) Olen koettanut e-kirjan lukulaitetta, mutta se oli hankala. En tykännyt. Ensinnäkin ruutu oli liian pieni, luin sivun nopeasti ja olisi pitänyt koko ajan painaa nappia. Niin, koko ajan pitäisi painaa jotain nappia. Nappulat ovat raivostuttavia. Niitä on ihan riittävästi muutenkin, ei niitä tarvita pilaamaan lukunautintoa.
Rakastan paperin kahinaa kääntäessäni sivua. Ylipäätään pidän kirjan tunnusta käsissäni. Eräs professorini sanoi myös, että kirja on ylivoimainen käyttöliittymä. Miten oikeassa hän onkaan! Ainoa mikä meitä töissä harmittaa, ovat hankalan kokoiset kirjat, jotka on aseteltava hyllyyn kummallisesti tai pakko laittaa ne hyllyn päälle, kun eivät muualle mahdu. Joitain standardeja pitäisi kustantamoittenkin noudattaa. :P
Työpaikalla vaihdettiin vihdoin minullekin Kaupunkiverkko. Ihan kiva toki... Tosin kun samaa konetta käyttää muutama muu päivystäjä lisäkseni, niin en ihan ymmärtänyt homman tärkeyttä. Entinen helppokäyttöisyys hävisi eli nyt joudumme jokainen kirjautumaan omilla tunnuksillamme koneeseen ja asentamaan ohjelmat yms pikakuvakkeet uudestaan omannäköisiksi. Plus tietysti minun taustakuvani hävisi, se oli aika rentouttava maisemakuva Grand Canyonilta. *niisk*
Halusinpa sitten kuunnella työkoneelta musiikkia. Olin lähettänyt Laiskalle vaimolle musiikkia s-postitse, joten ajattelin että siinähän se helposta latautuu Mökäpleieriin. Noh, eipä latautunut. Kunnes tajusin mennä asiakaskoneelle tikun kanssa. Latasin musat tikulle ja siirsin tikun päivystyskoneelle. Ai kun soi makiasti säkkipillit <3 Nyt en tosin voi kuunnella asiakkaiden vuoksi. Huaah. Voi minua raukkaa.
Mutta ihan oikeasti, mitä järkeä on ns. virkaverkosta, jos sen voi kiertää noin näppärästi? Sama kun ihmettelin ATK-henkilölle, että kuinka hoidan nyt sitten virtuaalimaailman kirjanäyttelyt niin hän vastasi, että onhan sinulla huone täynnä asiakaspäätteitä. Aivan.
Aina välillä se iskee. Ikävä. Ikävä, joka kohdistuu henkilöihin, joihon se ei nyky-yhteiskunnan standardien mukaan saisi kohdentua. Ihan siksi, että nuo ovat jo toisaalla suhteissaan. Eli naimisissa ja pitkässä avoliitossa.
Tiedän senkin, että kun kerron rakastaneeni heitä jo aiemmissa elämissäni niin se herättää vähintään kulmien kohottelua. Miksi? Miksi pitäisi tyytyä tähän yhteen ainoaan elämään? Miksi pitäisi tyytyä vain yhteen rakkauteen? Olen sitä mieltä, että ihmiselle on olemassa monta erilaista mahdollista paria. Nykyisessä yhteiskuntarakenteessa on vain helpompi valvoa yksilöitä, kun kaikki noudattavat samoja sääntöjä (hohhoojoo). Edes teoriassa.
Katselen sadetta, luistelijat näyttävät surkeilta.
Hitto vieköön, kun en lähtenyt sen yhden basistin matkaan enkä kelpuuttanut poromiestäkään Pallasten takaa (enkä varsinkaan sitä Tuksun exää, onneksi sentään silloin parikymppisenä jotain epäilyksiä heräsi). Enpä sitten istu elämässä slow lifea jossain takapajulassa eivätkä lapsiraukkani saa tehdä tallitöitä aamuvarhaisesta eivätkä leikkiä pellolla koko päivää. Eikä ole kyllä sijoituslapsiakaan.
Minä olen kaupunkilaistyttö. Rakastan kaupunkiani, Helsinkiä. Eräänä aamuna viime viikolla katselin Hesarilla leipäjonoa ja sekin oli minusta kaunista ja kaupunkiin kuuluvaa. Samoin kuin vesilätäkkönä lillivä Brahen kenttä ja ulvovat paloautot. Ehka kaikkein eniten rakastan aamuisin katsoa metrosta Kuliksen sillalta joko Viikinlahtea tai Johanneksen kirkon torneja, jotka kauniisti piirtyvät pilviin.
Ystäväni Laiska vaimo sanoikin minulle joskus, ettei voisi kuvitellakaan minun asuvan maaseudulla. Toden sanoakseni en minäkään. En pysty kuvittelemaan mitään hirveämpää, kuin asua jossain tiettömien taipaleitten takana vaikka minusta onkin mukavaa käydä maaseudulla. Mutta että olisi sidottu sinne! Huhhuh.
Että onneksi olen ihan tavallinen lähiössä asuva keski-ikäinen kukkahattutäti.
Tänään olis ollut Ismon nimipäivä enkä sitten kuitenkaan kehdannut onnitella sitä naamakirjassa. Voi minua :( Onneksi joulukuun puoliväli tulee pian. Menen Tavastialle Ismoa katsomaan. On siellä vissiin pari muutakin mutta mulle se on Ismo.
Ja nyt muistinkin, että piti kopioida yhdesta vanhasta Imagesta Ismon haastattelu. Sillä on ihanat kädet. Oi.
Niin on ollut kiirus ja väsy, etten ole suorastaan muistanut päivitellä! Kiire on onneksi koskenut vain vapaa-aikaa, työthän hoituu vaikka vasemmalla kädellä. Köh. Jopa ne virtuaaliset hoituivat vihdoin, kun sain rahaa työkaverilta. Siis virtuaalirahaa.
Toisen työkaverin kanssa podimme yhtäaikaista dementiaa. Melkein olis itkettänyt jos ei olis naurattanut niin helkkaristi :P Kaikki unohtui, niin lauseiden loput kuin ne vähät sanatkin. Huhhuh. Se oli melkoinen päivä.
Väsymystähän se unohtelu on suurimmaksi osaksi. Ajatukset jää matkan varrelle isoihin rattaisiin pyörimään. Onneksi ihania ystäviä on näkynyt sekä kotona että työmatkan varrella. Muutama pitäisi vielä tavata livenä ennen joulua.
Nyt menen koomaantumaan töllön eteen, Teho-osaston 12 kausi on jo puolivälissä. Ehkä jo ennen ensi kesää saan kaikki 15 kautta katsottua läpi :P
Ajattelin kirjoittaa kampaajastani. Hän on oikein hauska mieshenkilö, joka asuu kolmen kissan ja armastuksensa kanssa lähellä Hietaniemen hautausmaata. Löysin hänet parisen vuotta sitten, kun aloitin tuolla työpaikassani. Mielestäni hänen työnsä on ollut hyvää ja sopivasti hinnoiteltua (leikkaus 25, väri 75). Joo, väri on ehkä aavistuksen kallis mutta toisaalta eihän sitä joka kerta isketä päähän sitäkään. Laskinkin huvikseni, että maksan ehkä noin 30 rahaa per kuukausi siitä, että istun hänen putiikissaan hetken ja juttelemme hölynpölyä Tuksusta ja muista ihmeistä.
Työtoverini T (naispuolinen) kommentoi heti uuden lookkini nähdessään, että onpa kallis kampaaja. Hänen leikkuunsa maksaa vain 35 rahaa per käynti. En viitsinyt sanoa, että sen on kyllä näköinenkin. Tosin T kommentoi yleensäkin aivan mitä sattuu, hänellä on sama syndrooma kuin siskollani (todenpuhumisesta ei saa suuttua ja totuus saattaa käsittää aivan mitä tahansa loukkauksia).
Ylipäänsä kun katselee ihmisiä vaikkapa metrossa, niin täytyy sanoa, että voi pjat millaisia kuontaloita sitä silmään osuukaan. Eräälläkin nuorella miehellä (sukupuoli selvisi minulle parin viikon tarkkailun jälkeen) oli polvitapieisiin ulottuvat rastat. Huu. Joku rastas sanoi kerran haastattelussa, että kun pötkylä irtoaa niin kyllä se on surun hetki. On se hyvä, ettei ole ihmisellä isompia murheita.
Vastaavasti olen kovasti ilahtuneena katsellut nuoria miehiä valtion vihreissä pyöreksimässä työpaikalla, tukat on ainakin siistit kaikilla. Ja käytös. Nih.
Aamulla metrossa hieraisin silmiäni toisenkin kerran. Kyllä vain, eräällä rouvalla oli diskopallo päässä. Hän saapasteli hieman lähemmäksi ja näin, että se olikin pipo jossa oli isoja paljetteja. Sen verran isoja, että kävivät hyvin peilinpaloista. Vinkeä näky oli se :P
