Monikäyttöinen villatakki ja muita ihmeitä

Minulla on tylsää päivystysvuorossa. Haisuli nukkuu ja muut kaksi naputtavat menemään niin, että näppis savuaa. Käväisinpä sitten tutkimassa uusimmat Tuksu-uutiset, joita ei ollut, joten sitten Hymyn sivuilta linkkasin itseni Saana Parvinaisen blogiin. Voi hyvät hyssykät. Ei olis pitänyt.

Saana iloisesti pulputteli, kuinka ihania ovat Tiger of Sweden-vaatteet. Monikäyttöinen villatakki, pitsimekko jne. Mietinkin tässä, että mitä tarkoittaa monikäyttöinen villatakki? Minusta se oli aivan tavallinen beige 3/4-pituinen villatakki, joka maksoi melkein 200 rahaa.

Monikäyttöinen tarkoittaisi minulle sitä, että vaatetta voisi pitää monella eritavalla tai pukeutua siihen eri tilaisuuksiin. Jotta niin voisi tehdä, villatakin tulisi olla myös a)halpa tai b)itsetehty eikä mikään design-tuote.

No, joka tapauksessa olipa rouva Parvinaisen blogi kyllä muutenkin melkoista tajunnanvirtaa vaikkakaan ei ihan yhtä kamalaa kuin Tuksusen blogipurskahdukset. Nuori rouva mainitsi jossain kohdassa ihastuneensa lapsensa isään 14-vuotiaana ja häijynä keski-ikäisenä akkana ajttelen, että eipä ole tainnut sen jälkeen paljoa kehitystä tapahtua. Olenco ilceä vai olenco ilceä?

Kirjat

Pidän kirjoista. Joo, sepä yllätys :)  Olen koettanut e-kirjan lukulaitetta, mutta se oli hankala. En tykännyt. Ensinnäkin ruutu oli liian pieni, luin sivun nopeasti ja olisi pitänyt koko ajan painaa nappia. Niin, koko ajan pitäisi painaa jotain nappia. Nappulat ovat raivostuttavia. Niitä on ihan riittävästi muutenkin, ei niitä tarvita pilaamaan lukunautintoa.

Rakastan paperin kahinaa kääntäessäni sivua. Ylipäätään pidän kirjan tunnusta käsissäni. Eräs professorini sanoi myös, että kirja on ylivoimainen käyttöliittymä. Miten oikeassa hän onkaan! Ainoa mikä meitä töissä harmittaa, ovat hankalan kokoiset kirjat, jotka on aseteltava hyllyyn kummallisesti tai pakko laittaa ne hyllyn päälle, kun eivät muualle mahdu. Joitain standardeja pitäisi kustantamoittenkin noudattaa. :P

Vielä linkki kaikille kirjanrakastajille: http://bookshelfporn.com/

Tietokoneista

Työpaikalla vaihdettiin vihdoin minullekin Kaupunkiverkko. Ihan kiva toki... Tosin kun samaa konetta käyttää muutama muu päivystäjä lisäkseni, niin en ihan ymmärtänyt homman tärkeyttä. Entinen helppokäyttöisyys hävisi eli nyt joudumme jokainen kirjautumaan omilla tunnuksillamme koneeseen ja asentamaan ohjelmat yms pikakuvakkeet uudestaan omannäköisiksi. Plus tietysti minun taustakuvani hävisi, se oli aika rentouttava maisemakuva Grand Canyonilta. *niisk*

Halusinpa sitten kuunnella työkoneelta musiikkia. Olin lähettänyt Laiskalle vaimolle musiikkia s-postitse, joten ajattelin että siinähän se helposta latautuu Mökäpleieriin. Noh, eipä latautunut. Kunnes tajusin mennä asiakaskoneelle tikun kanssa. Latasin musat tikulle ja siirsin tikun päivystyskoneelle. Ai kun soi makiasti säkkipillit <3 Nyt en tosin voi kuunnella asiakkaiden vuoksi. Huaah. Voi minua raukkaa.

Mutta ihan oikeasti, mitä järkeä on ns. virkaverkosta, jos sen voi kiertää noin näppärästi? Sama kun ihmettelin ATK-henkilölle, että kuinka hoidan nyt sitten virtuaalimaailman kirjanäyttelyt niin hän vastasi, että onhan sinulla huone täynnä asiakaspäätteitä. Aivan.

Ikävä

Aina välillä se iskee. Ikävä. Ikävä, joka kohdistuu henkilöihin, joihon se ei nyky-yhteiskunnan standardien mukaan saisi kohdentua. Ihan siksi, että nuo ovat jo toisaalla suhteissaan. Eli naimisissa ja pitkässä avoliitossa.

Tiedän senkin, että kun kerron rakastaneeni heitä jo aiemmissa elämissäni niin se herättää vähintään kulmien kohottelua. Miksi? Miksi pitäisi tyytyä tähän yhteen ainoaan elämään? Miksi pitäisi tyytyä vain yhteen rakkauteen? Olen sitä mieltä, että ihmiselle on olemassa monta erilaista mahdollista paria. Nykyisessä yhteiskuntarakenteessa on vain helpompi valvoa yksilöitä, kun kaikki noudattavat samoja sääntöjä (hohhoojoo). Edes teoriassa.


Katselen sadetta, luistelijat näyttävät surkeilta.

Kaupunki

Me-lehteä tavailin ja alkoi niin taas nyppiä.

Hitto vieköön, kun en lähtenyt sen yhden basistin matkaan enkä kelpuuttanut poromiestäkään Pallasten takaa (enkä varsinkaan sitä Tuksun exää, onneksi sentään silloin parikymppisenä jotain epäilyksiä heräsi). Enpä sitten istu elämässä slow lifea jossain takapajulassa eivätkä lapsiraukkani saa tehdä tallitöitä aamuvarhaisesta eivätkä leikkiä pellolla koko päivää. Eikä ole kyllä sijoituslapsiakaan.

Minä olen kaupunkilaistyttö. Rakastan kaupunkiani, Helsinkiä. Eräänä aamuna viime viikolla katselin Hesarilla leipäjonoa ja sekin oli minusta kaunista ja kaupunkiin kuuluvaa. Samoin kuin vesilätäkkönä lillivä Brahen kenttä ja ulvovat paloautot. Ehka kaikkein eniten rakastan aamuisin katsoa metrosta Kuliksen sillalta joko Viikinlahtea tai Johanneksen kirkon torneja, jotka kauniisti piirtyvät pilviin.

Ystäväni Laiska vaimo sanoikin minulle joskus, ettei voisi kuvitellakaan minun asuvan maaseudulla. Toden sanoakseni en minäkään. En pysty kuvittelemaan mitään hirveämpää, kuin asua jossain tiettömien taipaleitten takana vaikka minusta onkin mukavaa käydä maaseudulla. Mutta että olisi sidottu sinne! Huhhuh.

Että onneksi olen ihan tavallinen lähiössä asuva keski-ikäinen kukkahattutäti.

Ismon nimipäivä

Tänään olis ollut Ismon nimipäivä enkä sitten kuitenkaan kehdannut onnitella sitä naamakirjassa. Voi minua :(  Onneksi joulukuun puoliväli tulee pian. Menen Tavastialle Ismoa katsomaan. On siellä vissiin pari muutakin mutta mulle se on Ismo.

Ja nyt muistinkin, että piti kopioida yhdesta vanhasta Imagesta Ismon haastattelu. Sillä on ihanat kädet. Oi.

Kiirettä pitää

Niin on ollut kiirus ja väsy, etten ole suorastaan muistanut päivitellä! Kiire on onneksi koskenut vain vapaa-aikaa, työthän hoituu vaikka vasemmalla kädellä. Köh. Jopa ne virtuaaliset hoituivat vihdoin, kun sain rahaa työkaverilta. Siis virtuaalirahaa.

Toisen työkaverin kanssa podimme yhtäaikaista dementiaa. Melkein olis itkettänyt jos ei olis naurattanut niin helkkaristi :P Kaikki unohtui, niin lauseiden loput kuin ne vähät sanatkin. Huhhuh. Se oli melkoinen päivä.

Väsymystähän se unohtelu on suurimmaksi osaksi. Ajatukset jää matkan varrelle isoihin rattaisiin pyörimään. Onneksi ihania ystäviä on näkynyt sekä kotona että työmatkan varrella. Muutama pitäisi vielä tavata livenä ennen joulua.

Nyt menen koomaantumaan töllön eteen, Teho-osaston 12 kausi on jo puolivälissä. Ehkä jo ennen ensi kesää saan kaikki 15 kautta katsottua läpi :P

Kampaaja

Ajattelin kirjoittaa kampaajastani. Hän on oikein hauska mieshenkilö, joka asuu kolmen kissan ja armastuksensa kanssa lähellä Hietaniemen hautausmaata. Löysin hänet parisen vuotta sitten, kun aloitin tuolla työpaikassani. Mielestäni hänen työnsä on ollut hyvää ja sopivasti hinnoiteltua (leikkaus 25, väri 75). Joo, väri on ehkä aavistuksen kallis mutta toisaalta eihän sitä joka kerta isketä päähän sitäkään. Laskinkin huvikseni, että maksan ehkä noin 30 rahaa per kuukausi siitä, että istun hänen putiikissaan hetken ja juttelemme hölynpölyä Tuksusta ja muista ihmeistä.

Työtoverini T (naispuolinen) kommentoi heti uuden lookkini nähdessään, että onpa kallis kampaaja. Hänen leikkuunsa maksaa vain 35 rahaa per käynti. En viitsinyt sanoa, että sen on kyllä näköinenkin. Tosin T kommentoi yleensäkin aivan mitä sattuu, hänellä on sama syndrooma kuin siskollani (todenpuhumisesta ei saa suuttua ja totuus saattaa käsittää aivan mitä tahansa loukkauksia).

Ylipäänsä kun katselee ihmisiä vaikkapa metrossa, niin täytyy sanoa, että voi pjat millaisia kuontaloita sitä silmään osuukaan. Eräälläkin nuorella miehellä (sukupuoli selvisi minulle parin viikon tarkkailun jälkeen) oli polvitapieisiin ulottuvat rastat. Huu. Joku rastas sanoi kerran haastattelussa, että kun pötkylä irtoaa niin kyllä se on surun hetki. On se hyvä, ettei ole ihmisellä isompia murheita.

Vastaavasti olen kovasti ilahtuneena katsellut nuoria miehiä valtion vihreissä pyöreksimässä työpaikalla, tukat on ainakin siistit kaikilla. Ja käytös. Nih.

Diskopallo

Aamulla metrossa hieraisin silmiäni toisenkin kerran. Kyllä vain, eräällä rouvalla oli diskopallo päässä. Hän saapasteli hieman lähemmäksi ja näin, että se olikin pipo jossa oli isoja paljetteja. Sen verran isoja, että kävivät hyvin peilinpaloista. Vinkeä näky oli se :P

Köyhäilyä

Eräs äiti valitteli, ettei tokaluokkalaiselle pojalle kelpaa mikään talvivaate, jota he ovat katsoneet. Kyseessä oli siis lumilauta/laskettelu-talvikamppeet, kun ne ovat kuulemma ainoat mitä poika kelpuuttaa. Menin katsomaan sitä nettikauppaa ja lompakko laukussani alkoi pitää kovin valittavaa ääntä. Kysyin esikoiselta olisiko takeissa ollut yhtään hänelle mieleistä. Ei kuulemma. Yksikin näytti ihan partioretken lihapullataikinalta.

Omituisia lapsia minulla. Yhtä kummallisia kuin vanhempansa. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi minun pitäisi maksaa esimerkiksi farkuissa monta sataa jostain pikkulappusesta, kun ne eivät muuten mitenkään eroa muista vastaavista.

Äitihenkilö

Tänä aamuna metrossa istahti eräs poikanen vastapäätä. Ennen pitkää raukka sammui ja minä aloin huolehtia, missä sen pitää jäädä pois. Ettei myöhästy koulusta. Muutaman pysäkinvälin maltoin mutta sitten oli pakko herätellä ja kysyä. Onneksi tuo oli menossa Kamppiin saakka, kehotin jatkamaan unia.

Ajattelin itsekseni, että olisin kovin kiitollinen jos omista pojista joku ohikulkija huolehtisi vastaavassa tilanteessa.

Räyhähenki

Olen räyhä. Ainakin jos luulen, että töistätullessa nuoriso on sängyissään ruokittuna ja hiljaa ja sitten sanotaankin, että ei toki. Silloin palaa hihat. Lujaa.

 Vielä, kun teini teineilee eikä voi pitää sovituista asioista kiinni, niin palaa myös hihat todella vauhdikkaasti. Siinä on miehen turha ihmetellä, mistä pikkuvaimo kihahti.

Hiilareita

Väsyttää aivan sikana. Jossain vaiheessa tajusin, että se luultavasti johtuu kakkujen syönnistä eli liikaa hiilareita mulle. Aamullakin oli vatsa kipeä kaikesta vehnäjauhosta. Siksipä aloitan huomenna karpimman elämäntavan. Minulle se sopii ja elimistö (eli minä) voi paremmin, kun en mätä kaikkea mahdollista hiilarimössöä suuhuni. Hiilariaddiktina kun en pysty syömään esim. yhtä pullaa vaan niitä voi hyvinkin mennä viisi. Olisi upeaa, jos voisi syödä vain yhden ja olla sillä tyytyväinen/tyydytetty.

Äitini toi meille muovikassillisen karkkia. Ollaan kielletty, ei auta.

Mittoja

Olen luvannut neuloa isommalle kummipojalle villapaidan joululahjaksi. Hän on samanikäinen kuin nuorimmainen, mutta hieman sirompi rakenteeltaan. Onnettomassa neulemallissa on kaksi kokoa, 3v:n ja 7v:n ja noista 3v mahtuisi meidän pienimmälle. Luultavasti. Kummallisia mittoja.

Pitänee soveltaa. Villapaita on turhan iso purettavaksi.

TosiTV

Tänään koulutustilaisuudessa pohdimme, että väestönsuojaan voisi tehdä kaksiviikkoisen TosiTv-sarjan. Sopiva määrä osanottajia (kilpailijoita), jotta homma tuntuisi todelta ja sit pönttö kiinni. Paitsi huvia TV-kameroiden kautta, saisimme myös tärkeää tietoa ihmismielen käyttäytymisestä suljetussa tilanteessa :P

Tosin venäläiset ehtivät ensin Mars-simulaatiollaan. Vain 500 vuorokautta. Pöh.

Ryijy

Minulle valkeni vasta muutama päivä sitten, että ryijy ei nykyään liity käsitöihin mitenkään. Sillä tarkoitetaan siis miehen karvaisuutta, erityisesti rintakarvoja.

En muista miksi, mutta eilen aamukahvilla aloimme työkaverin (mies) kanssa keskustella karvoista. Hän kertoi perineensä äitinsä geenit tässä suhteessa. Isänsä oli valittu työpaikan pikkujouluissa sen vuoden missiksi, koska isä oli melkolailla karvaton. Sääret olivat karvattomat ja paremmat kuin johtajan sihteerillä :P

Meillä on miehellä myös paremmat sääret kuin allekirjoittaneella, mutta onneksi sentään karvoja on miehellä enemmän. Mitä enempi sen parempi on minun mottoni :)

Esikoinen

Vanhin lapsi täyttää tänään 13 vuotta. Muistan vielä, kun heräsin ensimmäisenä aamuna äitinä ja yöllä oli satanut lunta. Naistenklinikan pesulan katto oli aivan valkoinen.

Harjoituskappale on saanut esikoinen olla. Aina ei ole mennyt ihan niin nappiin tämä äitiys kuin olisi halunnut. Onneksi (tai epäonneksi) kumminkin viat ovat itsessä eikä lapsessa. Hyvin tuo on pärjännyt siihen nähden, etten ollut koskaan edes hoitanut vauvoja saati isompia mukuloita.

Kohta se raukka joutuu jo kutsuntoihin...

Räpiköintiä

Tiistaisin käyn syvänvedenjumpassa. Hukkumassa siis. Jostain syystä en pysy paikallani vesijuoksussa, kuten muut, vaan lähenen edessäolevan niskaa uhkaavasti. Samoin vauhti uupuu kun pitäisi edetä selkä edellä ja jään takanatulijoitten räpylöihin. (Onko ne takanatulijoita jos uidaan selkä edellä?) Ja jumppaohjaaja on kuulemma valmentanut venäläisiä olympiauimareita. Sen kyllä uskon.

Viikon pisin puolituntinen on se.