Kevättä kohti

Onhan jo helmikuu ja valon määrä lisääntyy, samoin pölyn. 

Taas mietin, että mitähän kirjottaisin, mutta ainakin nyt sen voisin mainita, että ostin vihdoin viimein piikkikengät (icebugit) itselleni. Kyllästyin töpöttämään pikkuruisin mummoaskelin jäisillä kaduilla, nyt nautin, kun pääsen taas harppomaan normaalivauhtiani. Olen työpaikallakin mainostanut kenkiä ja työpari (myös hullu kävelijä) osti sellaiset myös. 

Viime torstaina olin muiden Helsingin JHLn edustajien kanssa Senaatintorilla. Oli oikein mukavaa, sääkin oli parempi kuin monesti vappuna ja saimme huutaa Riikkaa ikkunaan. (Että voi vihata jotain ihmistä!) Täytyy myöntää, että buuasin sekä Pikkuoravalle että Sataselle. Sen sijaan Li oli upea <3

Kaupungin työntekijänä saimme nyt ateriaedun ePässiin enkä ehkä olisi sitä edes kaivannut, vaikka joskus lounasseteleitä olisin ehkä kaivannut. Minusta tämä uudistus on vähän hassu, normaali-lounaskuppilassamme Pelastusasemallakin pitää nyt sitten esitellä ePässistä, että on maksanut ruoan eli aina on oltava puhelin mukana. Miehelleni kommentoinkin, että varmaan kivat jonot tulee tästä uudistuksesta ja hän sanoi, että tervetuloa lounasedun ihmeelliseen maailmaan. 

Ehdin sillä liikuntaedulla ostamaan jo kymmenen zumbatuntia, huijui. Kävin nimittäin viime keskiviikkona vihdoin uuden zumbaohjaajan tunnilla, jonne olen aikonut koko syksyn mennä ja meinasi kunto loppua kesken. Hyvä oli kyllä. 

Nuorimmainen täyttää torstaina 18 vuotta ja olen kutsunut sisarukseni sekä lapsen kummit ja oman kummipoikani äiteineen (siis 1 äiti) meille kahville lauantaina. Lupasin päivänsankarille, että leivon macaronseja ja ensimmäinen erä eilen illalla oli aika jännittävän näköinen. harjoitus tekee mestarin tässäkin, eikö vain? 

Elokuviin en ole ehtinyt, mutta eilen olin Villa Kivessä työkaverin kirjan julkistamisjuhlissa. Oli oikein kivaa, mutta sisäkenkäni olivat sitä mieltä, että nyt tuli liikaa kulttuuria tai jotain ja kakkujonossa ihmettelin outoa oloa, kunnes tajusin, että korot oli murentuneet! Ehkä olen vihdoin jotenkin aikuistunut, mutta en tajunnut edes nolostua tuosta. Etsin muutaman ihmisen kanssa rikkalapiota, jota ei löytynyt (siivouskomero oli lukittu) ja sitten eräs löysi katuharjan, jolla hän sai lattian siivottua minun mustista murusistani. Olin sitten sukkasillani loppujuhlan, nastakengät ei oikein sovi lautalattialle. Ei jäänyt traumoja. Allaoleva yhtye esiintyi juhlissa, laulaja on työkaverin kummipoika. 

Pressanvaaleissa pitää valita ruton ja koleran väliltä, sen enempää en tiedä ehdokkaista.