Nyt on jo kolmas päivä äidin kuolemasta tai siitä, kun kuulin uutisen. Usein sanotaan kai, että kolmas päivä on pahin esimerkiksi jonkun suuren onnettomuusuutisen jälkeen ja kai se on niin. Ainakin itse olen itkenyt tänään enemmän kuin aiempina päivinä.
Eilen menin töihin oikeastaan ihan siksi, että menin veljeni kanssa kahdeksi Hakaniemen Elannon hautaustoimistoon. Samalla saatoin töissä ajatella jotain muutakin ja esittää tekeväni töitä. Hautaustoimistossa olimme noin tunnin ja sitten veljeni kuskasi meidät Porvooseen äidin asunnolle. Huoltomies päästi meidät sisälle, koska kummallakaan ei ollut äidin uusia avaimia ja olin sanonut poliisille, että meillä on avaimet (vanhat kuten tajusimme miehen kanssa maanantaina oven ulkopuolella), joten he olivat jättäneet ne asuntoon.
Oli todella kummallista olla äidin asunnossa tietäen, ettei hän enää koskaan sinne tule. Siivosimme jääkaapista pilaantuvat ja samoin tyhjensimme pakastinta. Näillä näkymin veljeni vaimoineen muuttaa sinne putkiremontin ajaksi eli toukokuusta eteenpäin.
Tänään olin kotona ja soittelin erilaisiin paikkoihin, mm. virkatodistuksia. Ihme kyllä niitä ei olekaan tulossa kovin monta, toisin kuin arvelin etukäteen. Jostain syystä syvimmälle osui tällä kertaa Porvoon kirjaston henkilö, joka sanoi 'poistavansa tiedot järjestelmästä'. Ajattelin, että sitä me ihmiset nykyään olemme, pieniä ykkös- ja nollarivistöjä tietokoneen muistissa, jotka voi yhdellä napinpainalluksella poistaa olemasta. Enkä ole yhtään katkera henkilölle tai muutakaan, mutta jotenkin se vain meni ns. ihon alle.
Illempana aloin soitella äidin ystäville, en kyllä kovin monta jaksanut. Ajattelin ehkä koittaa huomenna, jos pystyn töistä hoitamaan osan. Ongelmana on vähän sekin, etten oikein tiedä äidin osoitehakemistosta, kuka on vielä hengissä. Lisäksi osa ihmisistä ei vastaa, kun ei tiedä numeroa.
Huomenna on työpäivä ja pitkä sellainen, joten ajattelin mennä sänkyyn. Jos jo ensi yönä nukuttaisi?
Jaksamista teille. Surutyö vie aikansa. Kun isäni kuoli, niin raa'inta oli mennä asuntoonsa siivoamaan, en tiedá vieläkään, miten mut sellaiseen hommaan 16-vuotiaana laitettiin...ei kai ei ollut muita vaihtoehtoja kuin minä ja sisareni....mutta silti. Lämpimiä ajatuksia sinulle.
VastaaPoistaSe on jännä, kun joskus sinne ihon alle menee nimenomaan jonkun sellainen sanominen, mistä ei etukäteen arvaisi, että juuri se saa padon auki.
VastaaPoistaTuli itsellekin itku, kun muistin, miten itse itkin noin neljä vuotta sitten äitin asunnolla, kun menin sitä siivoamaan. Ei se sillon vielä fyysisesti ollu kuollu, mutta äitinä ja sinä ihmisenä, jona me se tunnettiin. Halasin sen takkia ja itkin huutoitkua.
VastaaPoistaVoimia sulle, itku tulee vielä monesti mutta väittävät, että on parempi, että sen voi itkeä pois. Ja vaikka kirjoittaa tänne.
Voi, voimia, rakas ystävä <3
VastaaPoistaJotenkin on hyvin tuoreessa muistissa reilun vuodentakainen, kun samoja juttuja isäni kuoleman jälkeen tein; juuri jääkaappi, pakastin ensin, mullakaan ei ollut avainta jne.
Suru muuttaa muotoaan ajan myötä. Anna sen tulla ja koita jaksaa <3