Veetuttaa kuin pientä oravaa

Olen harvoin (enää nykyään) niin raivoissani, että itken, mutta tänään kävi niin. Onneksi pystyin pidättämään kotiin asti ja mies sai halittua rauhalliseksi, mutta vieläkin korpeaa. Kyse on työasiasta, josta en pysty täällä puhumaan. Liittyy siihen, miten meillä kohdellaan pitkän työuran tehneitä ihmisiä.. noin vertauskuvallisesti voin sanoa, että kengänpohjaan tarttunutta koiranpaskaa kohdellaan huomaavaisemmin. Mutta se siitä ja onneksi sain/saan taustatukea eräältä työ-ystävältä, joka osui oikeaan aikaan paikalle ja lupasi hänkin hiukan selvittää asiaa.

Kävin Kirjamessuilla ja niiden kylkiäisenä myös Ruoka&Viini-messuilla. Mukaan sain tartutettua muutaman kirjan, yhden seinäkalenterin (Kamala Luonto) sekä hiukan fudgea ja lakuja. Näin elävänä muutaman kirjailijan (mm. Sofi Oksasen, joka muistuttaa kerta kerralta enemmän Lenita Airistoa), mutta en koskaan heitä tunnista, sillä en juuri lue kotimaista. Tapasin ystävän, jonka kanssa kävin kahvilla ja purkauduin työjutusta. Oli mukavaa, mutta hän lähti kauemmas jo hyvissä ajoin ja minullekin messut riittivät parin tunnin jälkeen. Aina joskus ihmettelen, miksi vaivaudun edes menemään, kun nykyään ahdistun ihmispaljoudesta. Tosin tänään oli mielestäni melko yllättävän hiljaista.

Ehkä pitäisi kokeilla tätä palvelua. Jos se helpottaisi tähän hätään :P

Nyt taidan lähteä Höyhensaarille. Nähdään.