Iltaa

Joo. Piti itse asiassa kirjoittaa jo eilen yhdestä tutusta, jonka tapasin kadulla mennessäni torstai-aamuna töihin päin, mutta koska se asia ei nyt oikeastaan enää ole niin kovin kummoinen niin antaapi olla. Tuttu on siis kirjastotuttu, ex-työkaveri ja olimme vain samaa mieltä Keskustakirjastosta ja nykyisestä kirjaston hallinnosta. Mutta se siitä.

Tänään oli siis viimeinen työpäivä ennen ensi vuotta, joten olen melkein pari viikkoa vapaalla. Voin sanoa, että kyllä tätä on odotettu. Ihan oikeasti.

Kävin ystävättären kanssa Keski-Maassa. Ennen leffaa ystävä istui kahvilassa kyyneleet valuen, kun tulin vessasta ja sanoi, että kaikki on hyvin. Että sitä hän itse asiassa itkee, että kaikki on hyvin. Hänen isänsä kuoli kesällä ja koska pystyin jotensakin samaistumaan tunteeseen 'kaikki on hyvin' nyt tässä hetkessä (koska ymmärrän niin hyvin hänen ajatuksiaan) niin minäkin liikutuin. Mutta ei siitä sen enempää, se nyt vain on elämää. Nykyään liikutun ihan missä vain suht helposti, elämässäni oli pitkän pitkä aika kun en itkenyt juuri ollenkaan. Missään.

Nyt katsellessani elokuvaa toistamiseen samanhenkisen ihmisen kanssa liikutuin ihan uusista asioista, kuin ensi kerralla. Näin kävi myös ekan Hobitin kanssa, siinä olen itkenyt varmasti joka kohdassa kun lasketaan kaikki 11 (vai 12) katsomiskertaa yhteen. Saa nähdä käykö tässä samoin.

Tänään en kyllä enää jaksa katsoa opiskeluhommia, mutta huomenna varmaan siinä karjuessani kitapurjeet levällään jälkeläisille voisin edistää niitä taas hiukan. 

Nähdään. Joe Cockerin muistoksi allaoleva piisi.

AINIIN.. appiukko on nyt sitten loppusijoituspaikassa. Tässä parin kuukauden aikana hänen muistinsa on huonontunut aivan järkyttävän nopeasti ja tänään, kun mies kävi katsomassa isäänsä ei tämä muistanut ollenkaan. Luuli isäkseen ja kertoili olevansa näyttelijä (?). Nyt voimme vain toivoa, että hänen loppuaikansa täällä ei ole pitkä.